Meriselityksiä (in the coffee mug)

Because life is uncertain, eat the dessert first (in the morning)

2012-02-15T22:38:00.000+02:00

Kakkua aamiaisella! Tottakai, sanoo KC, jos tarjotaan ja tutkimustuloksetkin sen syömistä puoltavat. Tänään aamukokouksessa tarjottiin kakkukahvit (syy on sivuseikka). Sattumoisin olin edellisenä iltana lukaissut netissä, My Health News Daily :ssa, tutkimuksen, jonka tulosten perusteella kakku olisi tästälähin sallittua aamiaisherkkua. (Not because it's good for you - but study says so.) Tutkimuksen mukaan ne, jotka nauttivat vähähiilihydraattisen aamiaisen makean jälkiruuan (kakkua? oli ainakin kuvituksessa) kera pysyivät paremmin niin sanotusti kaidalla polulla ruokailussaan päivän mittaan kuin ne, jotka söivät vähäkalorisen hiilihydraattipitoisen aamiaisen, johon EI sisältynyt makeaa jälkiruokaa (siis sen terveellisemmältä kuulostavan). Tutkimushavainnot tukisivat oletusta, että sekä aterian ajoituksella että koostumuksella on merkitystä painonpudotuksessa (ei vielä mitään uutta). Lisäksi hiilihydraatit JA proteiinit aamiaisella syötynä auttavat pitämään kylläisyyden tunnetta läpi päivän jonkinasteisesti yllä. Ja se makea herkku aamiaisella auttaisi tasapainottamaan makeanhimoa päivän mittaan. Eli herkut on nimenomaan syötävä aamiaisella, jolloin kehon aineenvaihdunta on aktiivisimmillaan. Kakkuaamiaisen puolesta puhuvan tutkimuksen tuloksista voit lukea (englanniksi) enemmän täältä.

Huomisaamuna siis kakkua aamiaispöytään! (Jos ei kakkua ole, niin keksit ja suklaakin varmaan käyvät.)
Tässä vähän kuvatiiseriä... Nam.

Ps. Koska mustaherukkatäytekakku on tällä hetkellä makumuistissani tuorein, linkitän teillekin, lukijani, mustaherukkaisen täytekakun reseptin hra ja rva Patalinnun keittiöstä. Jos ei huomiseksi aamiaiseksi niin seuraavaksi synttäriksi (kuten heillä). Kuvissa oikealla Patalinnun kakku ja vasemmalla KC:n oma suklaakakku (ken haluaa reseptin, kommentoikoon tai nuolkoon näppejä).

Rakkaus on ihmisen tärkein ja herkin asia

2012-02-14T22:40:00.001+02:00

KC toivottaa kaikille lukijoilleen HYVÄÄ YSTÄVÄNPÄIVÄÄ! Ystävyyden ja rakkauden kunniaksi laitan jakoon muutaman allekirjoittanutta alati ilahduttavan lauseen ja kuvan. Kiitos Kultaharjaiseni ja Daturan löytyi tämä: Jaettu ilo.

Ikiaikainen suosikkikirjailijani on ollut Paulo Coelho. Hänen kirjoistaan olen löytänyt paljon viisautta (joskin myös liian paljon liiba-laabaa). Tässä ystävänpäivän evääksi rohkaisu ja profetia kirjailijalta: "Koittaa vielä päivä, jolloin kaikki sydämet ottavat rakkauden vastaan ja ihmisen koettelemuksista kauhein - yksinäisyys, joka on nälkääkin pahempi - pyyhitään pois maan päältä."

(Sydämellinen neulegrafitti bongattu ja kuvattu Tampereella 2011 by KC)

Käy yrttitarhaan polku

2012-01-25T15:03:00.000+02:00

Ulkona on talvista ja kylmää, lunta ja pakkasta, mutta täällä sisällä haaveilen vain valoisasta kesästä ja yrttitarhan tuoksuista. Aah! Haaveitani ruokkii kirja-alesta löytynyt uusi keittokirja. Rita Koppin Auringonpaistetta kielellä on visuaalisesti kaunis välimerellinen keittokirja, jossa yrtit ovat pääosassa sekä resepteissä että kuvituksessa. Kirjassa kerrotaan yrttien historiasta ja käytöstä sekä annetaan herkullisen oloisia ruokaohjeita. Upea nelivärinen valokuva- ja piirroskuvitus kruunaa keitoksen. Tekee mieli alkaa heti yrttitarhaa pykämään ja kokkailemaan... Valitettavasti Suomen sääolosuhteet eivät juuri nyt suosi yrttitarhaa tai minkäänlaista muutakaan puutarhapuuhaa (sitäpaitsi yrttikeittokirjani jäi heti lainaan äidilleni, joka ihastui myös siihen).

Kävin aamupäivällä kävelemässä ja tuli lapasista huolimatta sormista kylmä. Aurinkokin vain pilkisti. Halusin lentää aurinkoon, valkoisen lumen sijaan alleni valkoisen hiekan. Aurinkoterapiaa Välimeren ikävään saa onneksi "purkista". En puhu nyt itseruskettavista voiteista vaan välimerelliseen miljööseen sijoitetuista kirjoista (ja/tai elokuvista). Frances Mayesin suosittu ja suomennettukin kirja Toscanan auringon alla esimerkiksi. Kirjassa kerrotaan amerikkalaisen kirjailijan muutosta ja kotiutumisesta Toscanaan. Kirjan voisi luokitella siihen samaan suosioon nousseeseen genreen kuin Peter Maylen ja kumppaneiden erinäiset gastronomiset elämäntapakirjat. Lukija pääsee vesi kielellä fantasioimaan, kun kirjan kertoja matkustaa, syö ja juo hänen silmiensä edessä ja hänen puolestaan. Näissä kirjoissa maailma on syötävissä, ja aurinko paistaa aina. Mayesin kirjassakin Toscana avautuu kirjaimellisesti syömisen kohteeksi. Kirjasta on tehty myös elokuvasovitus, mutta oikeastaan ne ovat miltei erilliset teokset, koska elokuva perustuu kirjaan niin löyhästi. KC piti enemmän kirjasta. Mutta nämä molemmat, kirja tai elokuva, voivat toimia näin pimeänä vuodenaikana mukavana päiväunelmana. On sitä joskus surullisemminkin kaksi tuntia tullut käytettyä.

Kevättä ja aurinkoa odotellessa lue vaikka joku näistä:

Peter Mayle: Provence ja Mainio vuosi
Frances Mayes: Vaellusvuosi (jossa käydään Espanjassa, Portugalissa, Kreikassa, Turkissa, Marokossa...)

Tyttö hytissä

2012-01-10T02:51:00.002+02:00

KC:n ensimmäinen luettu kirja vuonna 2012 on sattumoisin viime vuoden parhaana romaanina palkittu teos. Nimittäin Hytti nro 6 (WSOY). Se toi Rosa Liksomille ensimmäisen Finlandia-ehdokkuuden ja myös -palkinnon. Finlandia-kisa oli viime vuonna aika erikoinen siitä syystä, että ehdolla palkinnon saajaksi oli vain naisten kirjoittamia kirjoja. Liksomin Hytti nro 6:n lisäksi ehdolla olivat Eeva-Kaarina Arosen Kallorumpu, Kristina Carlsonin William N. päiväkirja, Laura Gustafssonin Huorasatu, Laila Hirvisaaren Minä, Katariina ja Jenni Linturin Isänmaan tähden.

Hytti nro 6 on mukavalukuinen vaikka siitä tuleekin vittua koko vuoden tarpeiksi liikaa. Tarina alkaa siitä kun suomalainen opiskelijatyttö joutuu jakamaan junahytin venäläisen45-vuotiaan miehen kanssa. KC luki kirjaa laivanhytissä, jota ei onnekseen tarvinnut jakaa tuntemattoman miehen kanssa. Ja junamatka on pitkä: Siperia-juna kulkee Moskovasta Mongoliaan, päätepysäkkinä Ulan Bator. Ja hytti on pieni. Ja juna likainen. Ja mies puhuu. Tapa puhua naisista saa tytön kirjassa ja tytön kirjan ulkopuolella huonovointiseksi. Votkaa lipittävä äijä tarinoilukemattomista naisistaan ja viisitoista aborttia kokeneen vaimonsa"pohjaanpalaneesta vitusta" kuin ajankulukseen. Yäk! Ja siltikin. Rosa Liksomin kirjallisessa ilmaisussa on kaikesta vitutuksesta huolimatta sitä jotain. Miksi minä rakastan tätä maata, tyttö miettii kirjassa. Samaa ihmettelee KC. Pelkän substantiivin käyttö pronominin sijaan (päähenkilöt ovat aina vain "tyttö" ja "mies"), pitkät runolliset luettelot ja masentavan kaunis ympäristövieraannuttavat tarinasta. Mutta ehkä se onkin parempi niin, koska muuten saattaisi lukijakin haluta rynnätä ulos hytistä nro 6 (ja kenties koko junasta).

Ajattelin Hytti nro 6:n jälkeen ottaa kevään lukulistalle viime vuoden muut Finlandia-ehdokkaat. Tulisi näin tutustuttua uusiin kirjailijoihin, sillä heistä ainoastaan Laila Hirvisaari on minulle entuudestaan tuttu. Lapsena luin Laila Hirvisaaren (silloin vielä Hietamies) Sonja-sarjan ahmimalla ja siinä sivussa meni muitakin hänen kirjojaan. Vanhempana en ole jaksanut enää kiinnostua Hirvisaaren kirjoista. Mutta Katariina Suuren henkilöhahmo on aina kiehtonut mieltäni, joten luulen paluun Hirvisaaren pariin olevan tässä kyseisessä tapauksessa poikkeus kiinnostavuusennusteesta.

Listasin lopuksi ne uutuuskirjat joihin haluaisin em. Finlandia-ehdokkaiden lisäksi ehtiä tutustua kevään kuluessa (milloinkohan ne vanhemmat, oman kirjahyllyn kirjat oikein ehtisi lukea..?):

Kaunis sydän, Cecilia Samartin

NorwegianWood, Haruki Murakami

Viattomat, Torey Hayden

Kirottu Istanbul, Elif Shafak

Freddie Mercury. Elämäkerta, Laura Jackson

Lapinkylä. Sukutarina, Annica Wennström

Minä Marie Antoinette, Carolly Ericksson
Liberalismin petos, Tommi Melender & Timo Hännikäinen

Ja ihan lopuksi vielä Meriselityksien kuukauden kirjavinkki: Ali Shaw'n Tyttö joka muuttui lasiksi. IHANA!!

Kuukauden elokuva: Kätkijät

2011-11-29T23:33:00.001+02:00

Aloitetaan aivan alusta. Keskustelusta lippukassalla:

- Tänäänhän menee Kätkijät?

- Kyllä. kello 13. Kaksi lippua siihen. Rivillä viisi olisi vierekkäiset paikat eikä ketään vielä edessä.

- ??

Katson kysyvänä ensin myyjää, sitten taakseni ja viereeni, jos siinä seisoisi joku salamatkustaja.

Myyjätär ymmärtää nähneensä kätkijän, ja korjaa kassakoneeseen lippujen määrän.

- Vihreät paikat ovat vapaana. Missä haluaisitte istua?

Valitsen viiden keltaisen (varatun) istuimen ryppään läheltä tyhjältä riviltä vapaan paikan.

Olen ennenkin ollut vähäväkisessä näytöksessä, mutta tämä taitaa olla pohjakosketuksia. Meitä on kuusi kaiken kaikkiaan. Edessäni olevalta riviltä kantautuu lohduttava lause:

- On meitä sentään näin monta, olen ollut kerran elokuvissa ihan yksin.

Onneksi elokuva alkaa varsin pian ja pimeys laskeutuu saliin käärien meidät yksityisyyteen.

Kuukauden elokuva oli marraskuussa Kätkijät (Kari-gurashi no Arietti)

Hiromasa Yonebayashin ohjaama ja Hayao Miyazakin käsikirjoittama anime pohjaa Mary Nortonin romaaniin Kätkijät, joka ilmestyy uudelleen suomeksi elokuvan kunniaksi. Animen tarina on siirretty 1950-luvun Englannista nykypäivän Japaniin. Tapahtumapaikkana on pientaloalue suuren kaupungin tuntumassa. Se voisi olla vaikka Tokion lähiö.

Nuori Arietta asustelee perheensä kanssa ”inhimalisten” talon lattialautojen alla. 14 vuoden iässä hän pääsee vihdoinkin isänsä mukaan kauan odottamalleen kätkentä- (eli lainaus-) matkalle. Arietta kohtaa Shon, tavallisen kokoisen pojan, jonka hän on nähnyt jo kerran puutarhassa. Kätkijöiden ensimmäisen säännön mukaan inhimalisille ei saisi ikinä näyttäytyä, mutta Arietta ei voi olla kuuntelematta sydämensä ääntä. Nuorten välille leimahtaa ystävyys, joka auttaa kumpaakin löytämään paremmin itsensä.

Klassinen tarina on täynnä Ghibli-magiaa. Ariettan äiti muistuttaa ulkonäöltään kovasti Liikkuvan linnan noitaa, mutta on luonteeltaan täydellinen hysteerikko. Kissassa taas on häivähdys Totoron Nekobasua. Esineiden ja asioiden poikkeukselliset mittakaavat avaavat huvittavia ja jännittäviä perspektiivejä tarinaan. Ariettan vanhemmista piirtyy koominen karrikatyyri ylihuolehtivasta äidistä ja aina niin vakaasta ja tyynestä isästä. Jos äiti on Ghibli-maailmasta, on isän taas kuin tirolilaisesta piirroskylästä reppuineen ja leveine harteineen. Ghibli-studion tuotannossa on aina kaunis ja tunnelmallinen musiikki. Niin nytkin. Ranskalainen Cecile Corbel on säveltänyt ajattoman kauniin musiikin sekä herkän tunnuslaulun, jonka hän esittää itse englanniksi ja japaniksi.

Kotka (tylsä otsikko, tiedän)

2011-11-21T22:58:00.001+02:00

Caligula (Tinto Brass 1979), Aleksanteri (Oliver Stone 2004), siinä muutama historialliseen Roomaan sijoittuvista elokuvista - joita en ole jaksanut katsoa loppuun asti. Sitten ovat taas sellaiset filmit kuin Monty Python's Life of Brian (1979), Ben Hur (William Wyler 1959) ja The Last Legion (Doug Lefler 2007), samasta kategoriasta, jotka ovat jääneet positiivisesti mieleen. Ja nyt Kotka (Kevin MacDonald 2011), jonka tänään kotiteatterissani näin.

Kotkan tapahtumat sijoittuvat vuoteen 140 jKr. Nuori roomalainen Centurio yrittää löytää totuuden isänsä legioonan katoamisesta Britannian pohjois-osassa kaksikymmentä vuotta aikaisemmin. Centurio, Marcus Aquila (Channing Tatum), matkustaa brittiläisen orjansa, Escan (Jamie Bell) kanssa Hadrianuksen vallin, roomalainen maailman äären, toiselle puolen Kaledoniaan, löytääkseen isänsä legioonan kadottaman Rooman vallan symbolin, Kotkan. ja palauttaakseen isänsä ja sukunsa kunnian (elokuva perustuu Rosemary Sutcliffin Eagle of the Ninth -novelliin vuodelta 1954).

Kotka on perinteinen sankarillis-romanttinen historiaan sijoittuva toimintaelokuva, jonka juonenkäänteitä saattoi hyvin tuloksin arvailla. Ennustettavuudestaan huolimatta elokuvan kemiajännitys säilyi koko ajan, ja tempoa pidettiin kiitettävästi yllä loppuun asti (mitä nyt juuri ennen taisteluita löytyi aina sopivasti aikaa fiilistelyyn). Kotka on myös tarina kunniasta ja kunnioituksesta. Ison ansion elokuva saa minulta maisemistaan. Skotlannin karuilla ylämailla tarpovat soturit ja hevoset (joiden harjas hulmuaa viiltävässä tuulessa) olivat silmänruokaa (mutta mistä muinaisbritit olivat saaneet salukin?). Lopputaistelun roomalaiset legioonalaiset olivat partoineen ja karvoineen komiata katsoa, ja Channing Tatum muistutti ilmeineen välillä kovasti Samuli Edelmania. Taistelukohtauksissa ei mässäilty verellä ja sisälmyksillä, vaikka väkivaltaa tässäkin elokuvassa oli merkittävässä määrin (ylläri, Roomahan oli nimenomaan sotilasvalta!). Kotka on myös elokuva isistä ja pojista, vaikkei Marcuksen eikä Escankaan isä ollut mukana kuin muistoissa - ja kunniavelkana, joka oli molemmilla miehillä sisäinen motiivi siihen, miten he toimivat. Kotka on minusta hyvä elokuva, Rotten Tomatoes -foorumilla taas katsoja-arviot antavat 43-prosenttisen tykkäyksen, ns. kriitikot tykkäävät vieläkin alemmalla prosentilla. KC:n kotikatsomo tykkäsi prosentilla 75-80. "Voisimme katsoa uudelleenkin".

Häivähdys joulunpunaista

2011-11-14T12:56:00.001+02:00

Otin eilen aavistuslähdön adventtiin ja jouluun tekemällä muutaman joulukortin (kuvassa) ja paketoimalla pari pakettia (joista toinen oli kyllä ihan oikeasti syntymäpäivälahja). Kyllä. Jo nyt!

Idea paavi-aiheisiin kortteihin syntyi puolivitsinä, mutta parhaimmat ideat yleensä ovat... Pikkukortit ovat ekologisia, sillä kuvat on leikattu mennävuosina saadusta joulukortista ja aluspahvi on lahjapaketin pahvia. Materiaaleista ainoastaan tarrat, boordinauhat ja kimalleliima ovat ostettuja, enkelikiiltokuvakin on kultaisia lapsuusmuistojani.

KC ei ole kyllä ainoa jonka joulukello vähän edistää. Kauppojen jouluikkunat ja -osastot heräävät jouluun nykyisin aina vain aikaisemmin - on se kumma että joulustakin on tehty (melkein) silkkaa kauppatavaraa!

Kaikesta siihen liittyvästä kaupallisuudesta ja överistä huolimatta - jouluaika on parasaika vuodesta! Se on lempivuodenaikani! Joulun odottaminen alkaa Hoosiannasta ja ekasta piparista ja glögistä ensimmäisenä adventtisunnuntaina. Ja tietysti avaamalla ensimmäinen kalenteriluukku. Oi!

Olisi kiva kuulla millä tavalla itse kunkin pikkujouluaika lähtee käyntiin, mistä alkaa joulun odotus teillä? Jouluna erikoisesti tekee mieli lahjoa ihmisiä. Siispä. Persoonallisin vastaus palkitaan persoonallisella Meriselitys-joulukortilla by KC. Kaikkien vastanneiden kesken arvotaan myös jouluinen ylläri!

Isälle ja tyttärelle

2011-11-12T23:55:00.001+02:00

Marraskuussa juhlitaan isää. Näin vänkä muistikirja olisi hieno lahja isälle: BSG muistikirjat

Ja isän tyttö ilahtuisi uudesta korusta: Pegasos kaularoku

Kaikkein paras lahja omalle isälle on tavaraakin kalliimpi arvostaminen ja välittäminen.
Isänpäivä on hyvä tekosyy osoittaa isälle hellyyttä, jos ei muulloin kehtaa.

Coffee break with Clooney

2011-09-24T23:13:00.000+03:00

Nespresso. What else? Aivan loistava mainos parin vuoden takaa eikä suinkaan pelkästään sharmantin George Clooneyn takia. Katso myös "In Heaven" -trilogian muut osat (joita You Tube todennäköisesti ehdottaakin sinulle) sekä "Cap driver" (jota ehdotettaneen myös). Tästä kahvitauosta nauttii ilman kahviakin :)

- Volluto. Your favorite too?

Lukuloma!

2011-09-24T01:21:00.000+03:00

Loma taitaa nykyisin olla minulle produktiivisinta aikaa kirjallisuusharrastuksen suhteen. Puolet kahden viikon lomasta takana, saldo plussalla: rusketusta uudistettu ja kolme uutta kirjaa hankittu (ja yksi niistä jo luettu), sekä kolme kirjaa "jonosta" purettu. Pari lukujonon kirjoista oli ollut kesken jo kuukausikaupalla, että jo olikin aika saada ne päätökseen!

Älä käy yöhön yksin, Kjell Westön päätöksen matkalle, joka alkoi Leijoista Helsingin yllä vuonna 1990, olin aloittanut jo alkukesästä, mutta työni haittasi taas harrastuksiani; kirja jäi pitkäksi aikaa kesken kesällä. Mutta siihen oli onneksi helppoa jälleen palata, Westön kerronta kun on tullut tutuksi kahden muun häneltä luetun kirjan muassa. Westöllä on lisäksi taito tehdä hahmoistaan lukijalle läheisiä, sellaisia kuin vanhat ystävät, jotka pitkänkin hiljaisuuden jälkeen osaavat puhua kanssasi asioista kuin eilen olisitte viimeksi jutelleet. Älä käy yöhön yksin on monen sukupolven tarina 1960-luvulta nykypäivään jossa aika on ja ei ole merkityksellinen.

Kuningatar Loannan salaperäinen liekki oli hiipunut hyllyssäni jo vuoden päivät vähintään (jostain kirja-alesta se on mukaan lähtenyt), mutta elokuussa se valikoitui viimein lukunälkäisen käteenkin sieltä. Kirja imaisi välittömästi mukaansa, ja muutamaa suvantopaikkaa lukuunottamatta sitä oli vaikea laskea illalla kädestään. Umberto Eco hallitsi jälleen mestarillisesti lukijansa viettelemisen. Kuningatar Loannan salaperäinen liekki on kuin satukirja tiedonjanoisille aikuisille, kuvitettu katsaus italialaisen kirjallisuuden historian pätkään täysin fiktiivisessä ilmakehässä. Imin sitä kuin happivajauksen kourissa välillä.

Lienette osa tietoisia siitä, että Twilight-saaga vei minut täysin mukanaan. En kuitenkaan jostain syystä koskaan lukenut Stephenie Meyeriltä muuta, kunnes Bree Tannerin lyhyt elämä ilmestyi kirjakauppoihin. Kävin sitä aina välillä selailemassa, mutten suostunut maksamaan sitä järkyttävää ryöstöhintaa, jota Suomessa kirjoista pyydetään. Niinpä sekin jäi - kunnes sain Bree Tannerin lyhyen elämän käsiini kirjastosta. Ja yhdessä illassa se oli luettu, ahmittu kuin se saattaisi aamun tullen karata käsistäni. Kertonee varmaan, mitä pidin kirjasta.

Ne tuoreimmat kirjahankinnat ovat kaikki tulleet historiahyllyyn: kaksi Maltan sotaisaa menneisyyttä käsittelevää englanninkielistä teosta Ernle Bradfordilta, sekä Seppo Sivosen Aasian kaupunkivaltioiden historia. Näistä sain juuri päätökseen Siege: Malta 1940-1943. Bradfordin asiantuntevuus, tarkkuus ja eeppinen tyyli olivat seikkoja, joiden takia Siege: Malta oli yhtäkkiä luettu kannesta kanteen (224 s.). Luultavasti myös lukupaikka vaikutti asiaan, itse Malta. Kivisen saarivaltion historia on kukoistavan värikäs kiviseksi saarivaltioksi. Saarta ovat hallinneet foinikialaiset ja karthagolaiset, roomalaiset, arabit, normannit, johanniittaritarit, ranskalaiset ja englantilaiset jättäen saarelle jalanjälkensä - ja apostoli Paavali värttinäluunsakin. Kyllä sillä maaperällä, vaikka karullakin, oli ihanaa paistatella päivää historiankirjan kanssa ja käydä kellumassa samassa lahdessa, johon Paavalin jolla on karahtanut, käyskennellä ritareiden kaupungeissa, ja nähdä melkein itse ritareiden kävelevän vastaan kadulla. Saattoi olla myös auringonpistosvaikutus...

Kuva oikealla yllä olisi voinut löytyä myös Siege: Malta -kirjasta - ja tavallaan löytyykin; Lascariksen sotahuoneet. (kuva:KC)

Nojatuolimatkailun uudet ulottuvuudet

2011-09-06T17:00:00.002+03:00

Suomen ankeamman puoleiset syyskelit pistävät haaveilemaan ulkomaanmatkasta. Valitettavan usein työ ja ylimääräisen rahan puute estävät useinmiten haaveen toteuttamisen. On tyydyttävä nojatuolimatkailuun.

Onneksi nojatuolimatkailuun on nykyisin tarjolla kaikenlaisia apuvälineitä, jos oma mielikuvitus ei riitä viemään tarpeeksi autenttisiin tunnelmiin. Televisiosta tulee matkaohjelmia, joiden mukana pääsee niihinkin paikkoihin, joihin tavis-turistina ei koskaan pääsisi eikä löytäisi. Painettujen matkaoppaiden tiedot alkavat olla sitä tarkkuusluokkaa, että niiden kanssa matkaillut voi ihan hyvin antaa kahvitauolla sen kuvan, että olisi käynyt matkalla ihan fyysisesti. Ja nyt on mahdollista matkailla sielunsa silmin pelkästään istahtamalla nojatuoliin ja vain tuijottamalla seinää. Ainakin siinä tapauksessa, jos tapetoi olohuoneensa tällä tavalla! (Kiitän vinkistä Sisustusblogia.)

KC on jo pitkään, paitsi haaveillut ulkomaista, suunnitellut olohuoneen seinän maalausta keltaiseksi (voisi kuvitella auringonpaistetta aina sitä katsellessa), mutta maisematapetti-idea on itseasiassa paljon parempi placeboefektimanupulaattoriksi. Alkaisin syömään aamiaisenkin olohuoneessa, vaikka se onkin pimeämpi kuin keittiö, jos siellä vain voisi katsella amerikkalaisia kaupunkinäkymiä. Hämmästyisin varmaan, ja pettyisin joka päivä ulko-ovesta astuessani, kun ei kaupunki ollutkaan se, joksi aamulla oletin (hih). Joten, jos lopetan ulkona liikkumisen - tiedätte, että olen maisematapetoinut olohuoneemme seinän...

Läsdagbok

2011-08-11T00:21:00.001+03:00

Koulujen alkaminen kesäloman jälkeen on vipoviimeistään varma syksyn tulon merkki. Ainakin KC:lle, jonka ikkunasta näkyy koulun pihalle. Pysyn paitsi tietoisena vuodenaikojen kierrosta myös liputuspäivistä. Kätevää.

Toinen syksyn merkki tulee tuulen mukana, nimittäin syksyn tuoksu. Ja sitten tietysti hämärtyvät illat, joihin on ihanaa sytyttää tuikkuja. Aah! Mitähän sitä tuikkujen valossa lukisi...?

Olen Finlandia-haasteessa olen taas lyöty kanveesiin, Antti Hyryn Uuni on edelleen lukematta (kesä oli niin kuuma muutenkin) - näyttää pahasti siltä, että tulen häviämään erän. Kesä meni opintoihin kuuluvia kirjoja kahlatessa työn ohessa, ja sitten kun tuntui olevan aikaa viimeinkin lukea, ei huvittanutkaan. Miten lukuinnostus kehtaakin kadota juuri silloin ulottumattomiini!? Ostin lukuvireeni porkkanaksi Läsdagbokin (pieni, punainen kirjanen, johon kirjoitetaan ylös kirjan nimi, kirjoittaja ja pari lausetta muistiinpanoja), jos sen avulla saisin taas lukemisenilosta kiinni. Oletko pitänyt itse sellaista? Olisi mukava kuulla toimiko.

Kesällä sain luettua kolme kirjaa: kaksi Jumalasta ja yhden saatanasta. Tässä joitain Läsdagbok-merkintöjä niistä kirjoista.

Jumalasta on pakko puhua inhimillisen kielen käsitteillä, koska muuta meillä ei ole. Terho Pursianen yrittää kirjassaan Jumala tähän asiain tilaan tyytymättömänä kehittää uuskieltä, jolla puhua Jumalasta. Seuraava lainaus oli minulle aivan liian ”syvällistä”: Syvyys syvyydelle, syvyydessä: kun sinusta tulee minulle Sinä, kun syvyyteni huhuaa sinun syvyydellesi, kaikki tämä tapahtuu aineen syvässä sylissä, olemisen perimielisen ytimen pyörteessä. (s. 76). Ajatus, että puhe Jumalasta viittaa olemisen perilaatuun, herättää lähinnä syvää turhautumista.

Jonas Gardellin kirja Jumalasta on yleistajuisemmin kirjoitettu, hänen tyylinsä on esseistiikkaa, ei tieteellistä tutkimusta. Gardell ei ole teologi tai akateemisesti koulutettu tutkija, mutta hän on perehtynyt laajasti aiheeseen. Hänen jumalsuhteensa on omakohtainen: hän on hyvin kriittinen, mutta toisaalta hän mainitsee saaneensa uskonnollisen kasvatuksen ja uskovansa Jumalaan. Mutta se millaiseen Jumalaan, onkin jo toinen juttu. Gardell on muodostanut Jumalasta ja Jumalan sanasta omanlaisensa kuvan, hänen oman arvo- ja aatemaailman kautta - ei mennyt ihan niin kuin kirkossa.

Torsti Lehtinenkin käsitteli Jumalaa kirjassaan Saatana. Jumalan hyvyys ja pahuus. Jumalalla on kaksi puolta, hän on toisaalta hyvä ja rakastava Isä, mutta toisaalta kiivas ja pyhä Jumala. Torsti Lehtisen ja Jonas Gardellin johtopäätökset tästä ovat kuitenkin erit. Siinä missä Gardell pitää Jumalaa jotenkin häiriintyneenä tapauksena, Lehtinen katsoo näiden kahden puolen kuuluvan olennaisesti jumaluuden olemukseen. Hän puhuu siitä, että kristityt joskus latistavat Jumalansa, ja se on verrattavissa jumalanpilkkaan. Lehtinen kritisoi aiheestakin sitä, että Jumala halutaan nähdä vain ja ainoastaan hyvänä ja hyvän lähteenä ja Saatana saa olla kaikki paha ja pahan alkuperä. Mutta kristinuskon Jumala on mysteeri, samalla pelottava ja puoleensavetävä. Teologisesti ajatellen on niin, että paha on koko ajan läsnä maailmassa, mutta myös jokaisen ihmisen sisällä. Kysymykset, kuten “Voiko Jumala olla kaikkivaltias, vaikka maailmassa on niin paljon kärsimystä?” – ns. teodikean ongelma – kuuluvat Lehtisen mielestä mysteerin alueelle, joka on ihmisjärjen ulottumattomissa. Hyvä teologia on runouden kaltaista, hän sanoo. Ei siis insinööritiedettä... Mielestäni Torsti Lehtinen on kiinnostavan onnistuneesti selittänyt tätä Jumalan paradoksaalista luontoa.

"Ihminen on sisäisessä ristiriitaisuudessaan Jumalan kuva. Jumalassa toteutuu lukisien vastakohtaparien ykseys; hänessä yhtyvät hyvä ja paha, valo ja pimeys, miehinen ja naispuolinen olemisen ulottuvuus."

Julia ja Tilda

2011-07-21T01:33:00.006+03:00

Tein vapailla vähän kotimaanmatkailua Keski-Suomessa. Sieltä löytyi sellainen paikka kuin Uurainen - koskaan kuullutkaan ennen tätä reissua. En paljon odottanut, ja "city center" osoittautuikin juuri sellaiseksi pikkupaikkakunnan keskustaksi, lähikauppoineen ja huoltamoineen juurikin käypä kopio mistä tahansa muusta suomalaisesta pikkupaikasta. Mutta tätä ette muista pikkupaikoista löydä: Villa Julia. Tämä postaus ei ole maksettu mainos (mutta sisältää tuotesijoittelua), vaan KC matkakumppaneineen sai Villa Juliassa niin lämpimän ystävällistä palvelua, ettei paikkaa voi jättää pikkusen esittelemättä! Ja toinen aihe uuteen postiin on kuvassa. Tildan Purkit! Tykkään - ei vaan rakastan! - kauniita purkeja, rasioita, asioita, joihin voin kätkeä tavaroita (asuuko teissä muissa sisäinen orava?). Tildan maailma vain on kerrassaan kauhean söpönen ja kaunis, se on kuin maalaisromantiikkaa kaupunkilaiselle.

Nämä purkit ostin siis JuliArtista. Siniset, simpukka-purkit ajattelin kylpyhuoneeseen. Niihin voi piilottaa pumpulit ynnä muut pikkujutut, joita tarvii, muttei tarvitsisi pitää esillä. Rosahtavat, ovaalinmuotoiset Angel-purkkeissa puolestaan taas on kiva säilyttää jotain mieluista, kaunista, tai ihanaa. Sillä "enkelit lentää sun uniin, ja tekee sinusta kauniin." Purkkien lisäksi tarttui mukaan kauniita kuviopapereita kahta erilaista sorttia, korttiaskartelua varten. Kultaharjaiseni saa tietysti sisäisen hepulikohtauksen, kun taas on purkkeja. Mutta ymmärrän häntä hyvin, harvoilla miehillä on alttiutta purkkipipiyteen. Ehkä hän tyyntyy, jos antaisin jonkun purkeista hänelle...

Mutta siitä Villa Juliasta. Sen osoite Uuraisilla on Tappuraharjuntie 2. Kun kaarroimme pihaan, sateinen päivä oli vasta alussaan, Juliakin vasta aukaisemassa. Mutta sisälle pääsimme. Kahvila-myymälässä oli asiakkaita varten yksi iso pöytä ikkunaseinustalla, ja sen ääressä tuoleja ja vanha senkki, lattialla räsymattoja. Toisella puolella pirttiä oli myymälän puoli hyllyineen ja tavaroineen. JuliaArt pitää Villassa kahvilaa, lahjatavara- ja askartelutuotemyymälää; Satunallet lelumyymälää, ja samassa yhteydessä toimii myös kukkakauppa, josta kuvassa näkyvät kukat muuten ovat.

Kesä ilman kirjoja

2011-07-05T01:47:00.001+03:00

Minulla ei ole aikaa! Oi, jos vain olisi aikaa, lukisin enemmän romaaneja!
Käytän nykyisin työhöni suuren osan kirjallisesta ajastani (ja motivaatiostanikin), joten lukeminen (ja valitettavasti myös blogikirjoittaminen) on jäänyt vähemmälle. Himoni tyydyttämiseen ja fantasioiden toteuttamiseen minulla ei ole enää samalla tavalla aikaa kuin... en tiedä koska. Tämähän olisi vain hyvä juttu, jos minulla olisi ongelmallinen äitisuhde tai kieroutunut seksuaalisuus, mutta kun kysymys on kirjallisuuden janosta, lauseista, sanoista, kirjaimista olen suorastaan identiteettikriisin reunalla. Sillä haluni tehdä sitä, mihin minulla ei ole riittävästi aikaa, ajaa minut lukemaan epäsoveliaisiin aikoihin tai tilanteisiin: luen öisin (koko yön), luen työmatkalla (kävelen töihin), luen kauppajonossa (ja mummot jupisee takana että jonon hitaus on MINUN syyni)...

Otsikko ei tarkoita, että todellakin viettäisin kesäni ilman kirjoja (no way!) Mutta siltä tämä joskus tuntuu. Sillä vain YHDEN romaanin olen saanut luettua kesän aikana melkein kokonaan soveliaisiin aikoihin ja soveliaisssa tilanteissa. Se oli Buzz Aldrin - Taviksena olemisen taito, jota luin lähinnä kotona ja junassa. Buzz Aldrin tuli eteeni kuin kuu taivaalta, konkreettisesti isäni pöydältä, josta pakotin sen hänet viimeistelemään ja antamaan minulle. Näettekös, minulle on kehittynyt tyydyttämättömien tarpeiden takia jo epäsosiaalisia käytöstapoja. Buzz Aldrin - Taviksena olemisen taito oli ehdottomasti parhainta pitkään aikaan! Lyhyesti kerrottuna päähenkilö Mattias-tavisnorjalainen, mielenkiintoisissa sivurooleissa muutama mielenterveyspotilas ja päänäyttämönä Fäärsaaret. Kirjan jälkeen olin Aldrin-fani ja lisännyt Fäärsaaret "101 Must Visit Before Death" -listalleni (ei siinä ollutkaan ennestään kuin El Alamein, Jerusalem, Vatikaani, Istanbul, Mariaanien hauta ja Stonehenge).

Buzz Aldrinin jälkeen en olekaan lukenut yhtään romaania. Vietin eilen kirjakaupassa hyvän tovin etsien lisää luettavaa (vaikka hyllyssä on kotona lukemattomiakin). Vaikkei sitä löytynyt, mitä oikeastaan salaa hain, löytyi pari muuta kiinnostavaa kirjaa. Etsivä löytää ja kolkuttavalle avataan, sanotaan Raamatussakin. Alennuslaarista löytyi Polku jota kuljen - Kelttiläisiä rukouksia sekä Mikrokosmoksia. Se mitä alunperin etsin, ei ollut siellä, ei alelaarissa eikä normihyllyssä: Scott Lynchin Herrasmiesroistot-fantasiakirjasarjan toista kirjaa (suomeksi). Red Seas Under Red Skies on kuitenkin ilmestynyt USA:ssa jo neljä vuotta sitten, joten luulisi jo sen kääntyneen suomeksikin... men nej. Sarjan kolmas osa The Republic of Thieves ilmestyy marraskuussa 2011. Täytyy kai heittää fennomaanius paperinkeräykseen ja lukea Herrasmiesroistojen seikkailujen jatkot englanniksi.

Herrasmiesroistoista tuli mieleen, että neljäs Pirates of The Caribbean on purjehtinut Suomen teattereihin - 3D versiona enimmäkseen (ärsyttävää). Mutta se ei kiinnosta minua aikaisempien osien lailla (mitä kummaa?). Jotenkin zombit ja merenneidot eivät sovi samaan leffaan, eivätkä varsinkaan zombit ja Johnny Depp. Itseasiassa, jos saisin poistaa elokuvasta jonkun näistä kolmesta, poistaisin Johnnyn. Olen sitä mieltä, että niin hyvän näyttelijän ja ennen muinoin ihan oikean kapinallisen pitäisi osata hypätä laivasta, joka alkaa lahota. Pirates of The Caribbean on mielestäni kaluttu jo perätuhtoon saakka tyhjäksi. Nyt tyhjyyttä yritetään täyttää 3D:llä, zombeilla ja Penelope Cruzin isoilla rinnoilla (onhan hän toki kaunis täyte ja näytteleekin paljon paremmin kuin se "what's-her-name" mutruhuuli).

Claudio Margriksen Mikrokosmoksia vaikutti mielenkiintoiselta siksi, että hän kirjoittaa Italiasta, Italiassa, ja kahvilassa (ja saa sinne postiakin!). Kuulostaa kirjailijalta, jonka kanssa mielelläni joisin pari grappaa. Kelttiläsen rukouskirjan takana on filosofian tohtori Katja Ritari (toim.). Kelttiläinen kristillisyys kiehtoo minua. Siinä on jotain mystistä maanlähesyyttä, jota kaipaisi suomalaisessakin kristillisyydessä avoimemmin esille.

Lopuksi, ajankäyttöhaaste: Luen Finladia-listalta pois yhden kirjan heinäkuun aikana. Löysin alesta nimittäin myös Finlandia-palkitun Uunin (Antti Hyry). Palataan siihen sitten, kun KC:lla on klapeja ja sytykkeitä.

Mizunderstood

2011-05-17T14:50:00.003+03:00

Me naiset kuulemma ajattelemme liikaa, ja miehet ajattelevat yleisen käsityksen mukaan vain sitä yhtä asiaa. Mutta, kokemuksen(i) - ja Jennifer Cullenin - mukaan miehet näyttävät ajattelevan enemmänkin ruokaa ja nukkumista kuin... - ja me naiset edelleenkin liikaa.

Asioita joita luulet miehesi sanovan ...mutta ilmeisesti sinä ajattelet sitäkin enemmän kuin miehesi.

Päättävä jälkikirjoitus: linkin virheellinen url osoite on nyt (28.5.) korjattu. Ekan kerran kömpelyyttä;)

Kolmen juhlaa

2011-04-30T19:17:00.005+03:00

Vappua kaikille vaan!

Meille Suomalaisille vappu merkitsee nykyään lähinnä kahta asiaa, eikö vain? Vapunaattona tapahtuvaa ylioppilaiden juhlaa, sekä vapunpäivänä kansainvälistä työn päivää. Molemmat nykymerkitykset ovat siis hyvin maallisia.

Mutta tiesittekö, että Vapunpäivä (1.5.) on alunperin kirkkopyhä?: sitä on Suomessa vietetty jo keskiajalla abbedissa Valburgin pyhimykseksi julistamisen päivänä. Meno näyttää nykyvappuisin täysin toisenlaiselta kuin kirkolliseen juhlaan sopivalta. Vappu on nykyään suomalaisen työn päivä, jota juhlivat työläiset ja myös ylioppilaat. Vapun nykymuotoisen vieton taustalla ovat vanhat keskieurooppalaiset kevätjuhlat. Talvi on takana ja kesä on alkanut. "Malja (ja toinenkin) sille!"

Entä tiesittekö että työväen vapun historia alkoi Amerikasta työläisten suurena kapinavuonna 1886, jolloin amerikkalaistyöläiset ja ammattiliitot julistivat toukokuun ensimmäisen päivän yleiseksi työnseisauspäiväksi. Lakkoihin osallistui noin satojatuhansia työläistä, jotka vaativat kahdeksan tunnin työpäivää. Päivä vakiintui vähitellen työläisten juhlapäiväksi.

Vapusta on kehittynyt myös kevään ja opiskelijoiden juhla. Yksi vanhimmista suomalaisista vapputraditioista on Kauppatorin Havis Amanda -patsaan pesu ja lakitus Helsingissä. Myös muissa kaupungeissa patsaan lakitus on muodostunut perinteeksi. Turussa pestään ja lakitetaan Runeberginpuiston Liljan patsas, Tampereella taas Hämeensillan Suomen neito (kuvassa). KC on nähnyt paikanpäällä kahden ensinmainitun lakituksen, joten nyt on vuorossa Tampere-vappu; aion mennä katsomaan Wäinö Aaltosen Suomen neidon lakitusta, joka tapahtuu vappuaaton ja -päivän taitteessa.

Lähdin siis vapuksi Tampereelle. Junassa ei tänään ollut paljon muita paikkakunnalle vapuksi haluavia. Onko Helsingin imu vieläkin voimakkain vai ovatko kiireisimmät tulleet jo eilen vetämään pohjia?? Luulisi nyt kuitenkin, että perinteisessä työläiskaupungissa, Tampereella olisi vappukin aidoimmillaan. Iltapäivällä näytti ainakin kovasti jo vappumeiningiltä Laukontorilla, vaikka tummat pilvet uhkailivatkin taivaalla ilomielisiä vapunviettäjiä. Ja Keskustorilla väkeä oli pipona. Kyllä tästä vappu saadaan vielä aikaiseksi;)

Hauskaa vappua,vietät sitä sitten kirkollisessa-, työläis- tai opiskelijahengessä, säässä kuin säässä!

Juusto vai kana?

2011-04-19T18:09:00.000+03:00

Sunnuntaisurffailija

2011-04-17T21:06:00.002+03:00

Tänään, Näsijärvellä.

Älä koskaan keskeytä kun luen

2011-03-27T23:07:00.001+03:00

"Haluatko nähdä jotain hauskaa?" kysyttiin, ja tottakai halusin. Ja näin tutustuin ensi kertaa Julian Smith nimiseen kaveriin, joka tekee lauluja ja videoita ja laittaa ne nettiin meidän muiden iloksi: tänne. Eikö hän olekin mukava, kun tekee niin?

"Luen kirjaa" -kappale oli jotain hauskaa, ja hauskat löydöt pitää laittaa kiertämään muidenkin iloksi - niin kuin myös Julian itse on tehnyt. Thanks to Julian for posting!

Linkki videoon: I'm Reading a Book

Eurooppalaisia kohtaloita, outoja nuoruusmuistoja sekä uusia esseitä

2011-03-03T01:23:00.007+02:00

Noin! Nyt on kaksi Finlandia-kirjaa taas lukaistu (hulluna tavoitteenani on lukea tämän vuoden aikana tähänastiset Finlandia-palkitut kirjat). Tänään saatoin viivata listalta ylitse Irja Ranen Naurava neitsyt (WSOY 1997) ja Hannu Väisäsen Toiset kengät (Otava 2007). Täytyy sanoa, ettei kumpikaan kirjoista tehnyt minuun hyvää vaikutusta, jos ei niiden lukeminen kivireenkään vetämistä ollut Aavistuksenomaista kielellistä vaikuttuneisuutta koin, ja jos pitäisi arvata, niin veikkaisin Väisäsen ja Ranen saaneen Finlandiansa kielellisten taiteellisuuksien ansiosta.

Ranen kirjassa kerronnan kieli oli jotenkin kummallista, kubistista tai naivistista - varsinkin triptyykin ensimmäisessä osassa, joka on Lydian ja Johanneksen kertomus 1300-luvun Ranskasta. Takalieve ylistää kertoja-Lydian kieltä vereväksi, vuolaaksi ja nautinnolliseksi lukea, mutta KC nautti eniten siitä, kun lukemisen saattoi lopettaa. Tarina oli kyllä itsessään lukunautinto, mutta se Lydian murre, voi hyvänen aika! Triptyykin toisen tarinan kertoo samalta ajalta juonitteleva anekaupias Bartolomeus. Hänen tarinansa on ikävystyttävämpi kuin Lydian mutta rakentuu onnekseni lyhyistä luvuista, jolloin kertomuksesta ei muodostu kovin raskassoutuinen. Kolmas ja viimeinen tarina sijoittuu 1930-luvun Saksaan. Sen muodostaa pappismies Kleinin kirjeet pojalleen. Mielenkiintoisimmaksi tarinaksi itselleni näistä kolmesta siitä teki kirjeiden taustalla häilyvä yhteiskunnallinen jännittyneisyys ja viha sekä herra Kleinin syvälliset pohdinnat (omastakin) elämästä. Ilman herra Kleinin kirjeitä olisin varmaan antanut kirjalle vain yhden tähden (jos tähtiä jakaisin), mutta Klein pelastaa kirjan kahteen ja kahteen kolmasosa tähteen.

Hannu Väisäsen kirjaa kuvailee näkökulmastani sama kielimielipuolisuus kuin Ranen kirjaakin. Väisänen onkin myös kuvataiteilija, liekö se vaikuttanut kieleenkin. Tässä tapauksessa värikäs sanamaisema ja kielellinen kakofonia on vain hyväksi ja saa KC:nkin lukemaan kirjan loppuun asti - intervalli-innolla, mutta kuitenkin loppuun. Väisäsen kirjan kieltä kuvaamaan olisivat minusta paremminkin sopineet adjektiivit "verevä" ja "vuolas". Kirjalla oli loistavat huippuhetkensä ja sitten sillä oli ne pohjakosketuksensa, joista ylös auttoi vain toivo Savonlinnasta ja taidelukiosta. Hulvattomin kohta ja samalla käsittämättömin (1960-luku...) oli se jossa kertoja, Antero päättää tehdä (ja tekeekin) itselleen napahousut Twiggyn inspiroimana. Tai ehkä sellainen olikin kohta, jossa Antero kuvailee kuulijoille Punahilkan koppaa... Väisäsen kirjaan liittyy alusta mukava muisto: menin kirjaston tietopalvelun tädiltä kysymään kirjan kirjoittajaa, koska muistin vain kirjan nimen, mutta kirjat ovat hyllyissä kirjoittajansa mukaisessa aakkosjärjestyksessä. Vastaus kysymykseeni tuli ilman tietokantahakua kuin apteekin hyllyltä: "Se on Hannu Väisänen!" Ja täti palveli minua loppuun asti yhtä innolla, opasti hyllylle ja ojensi kirjan käteeni toivottaen hyviä lukuhetkiä. Eivät vain täydet kirjahyllyt ja lukurauha saa viihtymään kirjastossa.

Seuraavaksi keskityn Timo Hännikäisen vastajulkaistuun esseekokoelmaan Ihmisen viheliäisyydestä (Savukeidas 2011). Ajatusten ilmaisu on Hännikäisellä verevää ja vuolasta ja sitä on nautinnollista lukea. Ilman työvelvollisuuksia olisin esseekokoelman ehkä jo vimmalla ahminutkin, nyt olen vasta toisessa esseessä menossa. En ole muuten aina pitänyt esseistä, koska en ole tajunnut niitä. Sittemmin olen muuttanut kantaani ja nyttemmin en osaa sanoa esseille "ei kiitos" tai olla ilman.

Nyt loppu napostelu!

2011-02-18T12:30:00.006+02:00

En edisty Finlandia-haasteessa laisinkaan! Luultavasti syynä on ainainen napostelu. Luen pääkohteiden välillä liikaa muita. Sofi Oksasen selvittämisen jälkeen olen lukenut neljäkin kirjaa, mutta ne eivät ole olleet pääruokalistalta vaan välipalakärrystä. Yhtenä viikonloppuna meni ahmaisemalla kaksikin kirjaa (ks. edelliset meriselitykset)! Niiden jälkeen olen kyllä katsellut ja hipelöinyt Toisia kenkiä, mutta mennyt ihan toiseen suuntaan; Sementtipuutarhaan (jota luen parhaillaan) ja Viidennen lapsen kimppuun. Viimeksi mainittu on tosin nobelkirjailijan teos - siitä saadaan lipsahdusta lieventävä asianhaara. Sen kirjoittajalla Doris Lessingillä on meriittejä muutenkin, Wikipediasta laskin 15 palkintoa vuoden 2007 Nobelin lisäksi. Hän on saanut mm. Saksan liittotasavallan Shakespeare-palkinnon (kuulostaa hienolta) silloin, kun Saksoja vielä oli kaksi, vuonna 1982.

Viides lapsi (joka on julkaistu suomeksi jo 1989) on hyvin vangitseva ja todentuntuinen tarina aivan erityisestä lapsesta, joka pistää suurperheestä haaveilevat Harrietin ja Davidin perheineen totaalisen sekaisin sekä aiheuttaa sen... enpäs kerrokaan, jottei lukukokemus mene pilalle. Tarina piti pihdeissään ihan ensimmäiseltä sivulta melkein loppuun saakka, tosin tarinan päätös hieman pudottaa pisteitäni (jos sellaisia jakaisin) kirjalle, muuten niin loistavan timmi paketti hajosi ja lässähti jotenkin aivan lopussa. Siitä huolimatta suosittelen (paitsi niille äideille, jotka haaveilevat suurperheestä ja ovat lisäksi herkkäsieluisia).

Sitten kurkistus Ian McEwanin Sementtipuutarhaan. Sen kertoja on teini-ikäinen Jack, joka kirjassa täyttää viisitoista vuotta. Jack tarkkailee perhettään kuin likainen kärpänen, sillä hän lakkaa kirjan alussa jo pesemästä itseään, antaa hiustensa ja parranhaiventensa kasvaa, kuten myös kynsiensä ja hänen päivittäinen aktiviteettinsa on kahden runkun lisäksi vain tarkkailla äitiään ja sisaruksiaan, mutta etenkin isosiskoaan Julieta. Sementtipuutarha on McEwanin esikoisteos, ja jo siinä kirjailija vangitsee lukijansa sanojen runsasmerkityksellisyyteen, jossa paljon myöhemmin räpistelemme hänen muissa kirjoissaan kuin masokistiset perhoset (kuten Sovitus ja Ikuinen rakkaus). Koska luen McEwanini takaperoisessa järjestyksessä, on minun helppo nähdä Sementtipuutarhassa idullaan McEwanin lahja kuvata teoksissaan jotain elämää suurempaa ihan tavallisilla sanoilla.

Toinen tunnustus: Kirjallisten välipalojen lisäksi olen sortunut myös uusiin kenkiin. Mutta edellisistä oli nii-iin pii-iitkä aika jo, että nämä on melkein katsottava läpi sormien... Sitäpaitsi! Nämä olivat alessa... Niinpä. Mutta, en voinut jättää niitä kaupaankaan - en enää sen jälkeen kun olin kokeillut jalkaan (olivat ainoa pari omaa kokoani). Niinpä niin. Mutta siis Tykkään erityisesti niiden lookista, ei vetoketjua sivussa, ja kiinnitysremmit on siistin näköiset eikä liian teinit (olenhan jo aikuinen nainen). Popot näyttää kenties kesätossuilta, mutta niissä on vuorikarva. Ei riitä ihan tämän hetken paukkupakkasille, mutta kevättalven lämpimämmille päiville kyllä jo (tulisivatpas jo, niin pääsisin käyttämään!). Näitä voisi kai kutsua pikkulapsiperheille tyypillisellä varustetermillä välikausikengiksi. Siis rationaalisesti(kin) kerrassaan kannattava kenkäkauppa! KC & happy feets!

Pitäiskö lopuksi luvata, ettei enää sorru mielitekoihin? Joo, KC lupaa: ei enää kirjavälipaloja ennen kuin seuraava Finlandia-kirja on luettu. Mutta kengät on eri juttu...

Päättävä jälkikirjoitus: Keväisin iskee aina hirmuinen sisustusinnostus. Tänä vuonna kevät ei ole vielä kunnolla lähtenyt alullekaan, kun KC jo saa pöpön. Aloitin blogistani, kuten huomasitte, tapetti täällä on vaihtunut (mitäs pidätte, sopiiko Meriselityksille?). Seuraava sisustusprojekti olisi omassa kotona sohvapöydän stailaaminen (hionta ja maalaus), sekä kolmas lyhty kattoon (ks. kuva).

Taikatalvi

2011-02-12T21:32:00.001+02:00

Tänään oli kaunista - kylmää, mutta kaunista. Kyllä Suomen talvi on vertaansa vailla, ajattelin päiväkävelyni päättyessä, nähtyäni monta kaunista lumikuusta jotka melkein olivat kuin veistoksia kevään kuultavissa valospoteissa.

Löysin todisteet, että olin ollut väärässä aikaisemmin päivällä. Kyllä Suomen talvelle löytyy vertailukohdetta. Esimerkiksi Japanissa, jossa nämä lumimonsterit
on kuvattu. - Miksi me haikaillaan erikoistehosteita ja 3D:tä kun luonnon omat erikoistehosteet on näin kauniita ja huikeita?! Melkein luulin niiden liikkuvan vaikka katselin vain valokuvaa...

Kauniita unia.

Lumikukka ja salainen viuhka

2011-02-10T13:50:00.003+02:00

Toinen viikonloppuna lukaisemani kirja oli kertomus 1800-luvun Kiinassa eläneistä Liljasta ja Lumikukasta, tytöistä joiden kohtalot sidotaan yhteen laotong-sopimuksella. Lilja on maanviljelijäperheen tytär, mutta hänen kohtalonsa muuttavat poikkeuksellisen kauniisti sidotut jalat, jotka takaavat hänelle sosiaalisen nousun ja hyvän avioliiton. Lumikukka on rikkaan perheen tytär, jonka kohtalo on erilainen. Toinen Liljan ja Lumikukan elämää syvästi muokkaava tekijä on laotong-suhde, vertaissuhde. Laotong-suhde solmitaan aina kahden tytön välillä eliniäksi, mutta vapaaehtoisesti, ja sen tarkoituksena on saavuttaa tunteiden kumppanuus ja ikuinen uskollisuus. Tavallisesti Liljan kaltaiset vaatimattomien perheiden tytöt solmivat vain valasisarsuhteita, jotka katkeavat kun kaikki valasisaret ovat naimisissa. Mutta Liljan erityiset jalat ja ennusmerkit saavat avioliittovälittäjän madame Wangin, jolla muutenkin on "tyttöjensä" elämässä tärkeä rooli, järjestämään Liljalle laotongin Lumikukasta. Laotong-suhde kohottaa tytön arvoa, ja osoittaa morsianta etsiville perheille, että tyttö ansaitsee hyvän miehen. Laotong-suhde jatkuu senkin jälkeen kun tytöt ovat naimisissa.

Kirjailija tuntui olevan sisäistänyt historian henkilökohtaiselle tasolle asti, ja ihmekkös, kun hänellä on kiinalaisia sukujuuria itselläänkin. Amerikkalainen Lisa See (s. 1955) syntyi ja kasvoi Los Angelesin Chinatownissa, ja samassa kaupungissa Lisa See asuu nykyisin oman perheensäkin kanssa. See on kirjoittanut muistelmakirjan siirtolaisperheensä vaiheista Yhdysvalloissa, On Gold Mountain: The One Hundred Year Odyssey of My Chinese-American Family (1995). Kirjassa kerrotaan Lisan laajasta suvusta ja 100-vuotiaaksi eläneestä isoisän isästä Fong Seestä. Sen lukeminen kiinnostaisi kovasti, tämän kiehtovan romaanin jälkeen. Lumikukka ja salainen viuhka oli historiallinen romaani, jota lukiessa ei muistanutkaan lukevansa historiallista romaania vaan sen tarinaan eläytyi kuin se olisi tapahtunut vasta. Samaan aikaan kuitenkin koko ajan pystyi tiedostamaan sen ihanan tosiasian että asiat ovat nykykiinattarilla paremmin kuin kaksisataa vuotta sitten.

Lisa See oli minulle aikaisemmin tuntematon kirjailija, joka on kuitenkin kirjoittanut useampia kirjoja sukukirjansa jälkeen, joka oli Amerikassa menestynyt. Lumikukka ja salainen viuhka on Seen viides kirja, julkaistu 2005, suomeksi 2006. Häneltä on suomennettu myös dekkari nimeltä Kiinalainen verkko, joka jännittyy Pekingin ja Los Angelelsin värikkäiden kiinalaiskortteleiden välille. Se on itseasiassa Seen ensimmäinen fiktiivinen kirja, ja on julkaistu suomenneksi jo 1999. Harmi etten ole dekkarihyllystä sitä aikaisemmin bongannut, olen kaipaillut uusia tuttavuuksia sen jälkeen kun Rei Shimura päättyi ja Mma Ramotzween kyllästyin. Nyt on sitten lukulistalle lisätty kiinalais-amerikkalainen sukutarina, dekkari, ja vielä on niitä Finlandia-kirjojakin aika monta jäljellä. Ei lukevalta kirjat lopu!

Avain

2011-02-08T20:58:00.004+02:00

Minulla sattui viikonloppuna olemaan hieman ylimääräistä aikaa - joten syvennyin kirjallisuuteen ja annoin sen viedä minut kauas pois nykyajasta ja -paikasta. Luin putkeen kaksi kirjaa aasialaisesta kulttuuriympäristöstä. Esittelen tänään kirjoista ensimmäiseksi lukemani - loogista - ja huomenna ajattelin esitellä toisen.

Ensimmäisen viikonloppukirjani kirjoittaja syntyy samana vuonna kuin viskitislaamo William Grant & Sons perustetaan ja runoilija Emily Dickinson kuolee. 79 vuotta myöhemmin hän liittyy Dickinsonin seuraan. Kirjailija kuuluu japanilaisen nykykirjailijallisuuden merkittävimpiin ja luetuimpiin nimiin: Hän on Junichiro Tanazaki.

Avain rakentuu vanhenevan miehen ja häntä kymmenen vuotta nuoremman vaimonsa, Ikukon päiväkirjamerkinnöistä. Kumpikin pitää "salaista" päiväkirjaa, mutta kumpikin kirjoittaa toisen luettavaksi, kumpikin kiistää lukevansa, kumpikaan ei tiedä lukeeko toinen. Asiat, joita ei perinteisessä japanilaisessa avioliitossa tohdita sanoa, eroottiset toiveet, joita ei rohjeta lausua, ilmaistaan päiväkirjoissa. Lukija huomaa olevansa keskellä peliä, jossa viattomuus, vilppi ja laskelmointi kutoutuvat kankaaksi, joka on täynnä asymetrisiä leikkauksia. Eivätkä päiväkirjojaan kirjoittavat herra ja rouva ole suinkaan ainoat pelaajat. Kuka pettää ja ketä, ja kuka itseään? Minulle tuo ei ainakaan ihan varmasti selvinnyt. Avain oli sangen erikoinen mysteerikirja, ja erilaisin proosateos, jonka olen aikoihin lukenut. Luulen, että Avaimen erilaisuus, johtuu japanilaisuudesta, joka kokonaisvaltaisesti hohkaa kirjasta, sen tyylistä, kielestä, kertomuksesta, henkilöistä, rivien välistä. Länsimainen lukija ymmärtää tarinan, hän voi kuvitella samanlaisen eurooppalaisenakin versiona - mutta se ei olisi lopulta sama tarina. Japanilainen vilpittömyys ja laskelmointi ovat erilaista vilpittömyyttä ja laskelmointia kuin eurooppalainen. Ja siitä syntyy tuo selittämätön erilaisuus.

KC suosittelee Avainta - mutta ei ensimmäiseksi japanilaiseksi kirjaksi niille, jotka kärsivät helposti kulttuurishokeista. Onko joku teistä lukenut Avaimen, mitä mieltä olit?

Olipa kerran...

2011-01-29T21:02:00.003+02:00

Kuuntelen yhtä lempiartistiani, Robbie Williamsia, mutta päässäi soi yhä vaan Pienen pieni veturi: Pienen pieni veturi aamulla varhain hieroi nokisia silmiään. Sitten se pihisi, puhisi ja puhkui, tsuku-tsuku-tsuku lähdetään! Veturi-laulun perään alkaa soida Kaksi vanhaa autorämää ajoi pitkin hiekkaläjää...

Oletteko muuten tutustuneet Once Upon A Time -peliin? KC pelasi sitä ensi kerran viime viikonloppuna, ja ihastui totaalisesti! Pelin säännöt ovat hyvinkin simppelit ja helppo oppia. Käytössä on kahdenlaisia pelikortteja: "Olipa kerran"-kortit ja keskeytys-kortit. "Olipa kerran"-korteilla pelivuorossa oleva kertoo tarinaa, ja keskeytys-korteilla voivat vastapelaaja/-t anastaa vuoron itselleen. Jokainen pelaaja saa pelin alussa "Loppu"-kortin, jonka pelaamalla hän voittaa pelin. Ennen "Loppu"-kortin pelaamista kaikkien muiden korttien on tultava pelatuiksi. "Loppu"-kortit ovat kaikki erilaisia sadun lopetuksia, pelaajan on ohjattava tarinaa tietenkin oman lopetuskorttinsa suuntaan. Peli on kaikessa yksinkertaisuudessaan mielenkiintoinen ja hauska, ja toimii niin lasten kuin aikuistenkin pelinä. Suomalaisten perheiden pelihetkeä vaikeuttaa harmillisesti se, ettei peliä ole käännetty suomeksi (niin kortit kuin ohjeetkin ovat englanniksi), tarvitaan siis ainakin alkeelliset englanninkielen taidot, jotta koko perhe voi pelata. Mutta aikuiset saavat kyllä aikaan pelisession - ja aikamoisen riidan, jos käsitys sadun normikulusta eroaa huomattavasti. KC suosittelee tästä uhasta huolimatta! Peliä löytää ainakin Fantasiapelit-myymälästä, mistä KC:kin sen ostin.

Enää 21 luettavana (eli Finlandia-haaste)

2011-01-20T00:14:00.001+02:00

Rakastan haasteita, ainakin niitä päin ryntääminen on minusta hauskaa. Vuoden alussa jo liityin Jennin haasteeseen "lukea epämääräisen ajanjakson aikana ja epämääräisessä järjestyksessä kaikkien aikojen Finlandia-palkitut teokset" ja kommentoida niitä hänen blogissaan tai omassaan. Tartuin haasteeseen heti kaksin käsin ja unohdin siinä hopussa että pitihän minun myös julkistaa haaste omassa blogissanikin, jotta Meriselityksissä seilaavat haastenälkäiset voisivat siihen tarttua. Tulkaa tekin mukaan lukemaan Finlandia-palkittuja kirjailijoita!

Finlandia-palkinto siis on Suomen Kirjasäätiön vuosittain jakama tunnustus ansiokkaan romaanin kirjoittajalle. Palkinto perustettiin vuonna 1984 - eli on aika paljon tiedossa luettavaa tälle vuodelle. Huh, huh, jo valmiiksi!

Kierrätän Jennin ideaa listasta johon on merkattu samalla jo luetut teokset. Eli palkitut kirjat, ja KC:n ennen 2011 alkua lukemat boldatulla fontilla:

1984 Erno Paasilinna Yksinäisyys ja uhma
1985 Jörn Donner Far och son (Isä ja poika)
1986 Sirkka Turkka Tule takaisin, pikku Sheba
1987 Helvi Hämäläinen Sukupolveni unta
1988 Gösta Ågren Jär (Tääl)
1989 Markku Envall Samurai nukkuu
1990 Olli Jalonen Isäksi ja tyttäreksi
1991 Arto Melleri Elävien kirjoissa
1992 Leena Krohn Matemaattisia olioita tai jaettuja unia
1993 Bo Carpelan Urwind (Alkutuuli)
1994 Eeva Joenpelto Tuomari Müller, hieno mies
1995 Hannu Mäkelä Mestari
1996 Irja Rane Naurava neitsyt
1997 Antti Tuuri Lakeuden kutsu
1998 Pentti Holappa Ystävän muotokuva
1999 Kristina Carlson Maan ääreen
2000 Johanna Sinisalo Ennen päivänlaskua ei voi
2001 Hannu Raittila Canal Grande
2002 Kari Hotakainen Juoksuhaudantie
2003 Pirkko Saisio Punainen erokirja
2004 Helena Sinervo Runoilijan talossa
2005 Bo Carpelan Berg (Kesän varjot)
2006 Kjell Westö Där vi en gång gått (Missä kuljimme kerran)
2007 Hannu Väisänen Toiset kengät
2008 Sofi Oksanen Puhdistus
2009 Antti Hyry Uuni
2010 Mikko Rimminen Nenäpäivä

Ja koska jokaisessa asiassa poikkeus vahvistaa säännön - tai tässä tapauksessa listan - niin KC:n poikkeus tähän Finlandia-kirjalistaan on se, että jos ei yrittämästä päästyäänkään onnistu jotain listalla olevaa kirjaa lukemaan, niin sen sijaan saa lukea kirjailijan tuotannosta jonkun toisen kirjan. Keksin tämän säännön Sofi Oksasen Puhdistuksen kohdalle. Olen nimittäin yrittänyt Puhdistuksen kanssa kahdesti, mutta aina on jäänyt kesken, suoraan sanottuna ensimmäiseen lukuun. Puhdistuksessa on jotain mikä tekee sen lukemisen tapauksessani kuin suossa rämpimistä. Aloitin Finlandia-kirjailijoihin tutustumisen siis Oksasesta, Puhdistuksen sijasta luin tammikuun alussa häneltä kuitenkin Stalinin lehmät, joka myös liittyi Viron historiaan, joten...en oikeastaan fuskannut yhtään. Stalinin lehmät oli oikeastaan hyvä kirja, jos sellaisesta kirjasta voi käyttää adjektiivia 'hyvä', sen verran ällö kirja jossain pakoin bulimiakohtiaan oli. Mutta hienoon analogiaan Oksanen on saanut neuvostoaikaisen Viron ja nuoren bulimikon. Pidin kirjasta, jos tällaisista kirjoista ylipäätään voi pitää. Seuraavaksi luen listalta luultavasti Finlandia-kirjan vuodelta 1996, koska Naurava neitsyt minulla jo on tuossa pöydän kulmalla (äidin hyllystä) - jos en saakaan kirjastosta lainaksi Toisia kenkiä, jota mieli tekisi.

Shakespearevaikutus

2011-01-13T14:18:00.011+02:00

Suomalaiset ovat tupisuuta kansaa, sanotaan, kun halutaan haukkua suomalaisten hyveellistä lahjakkuutta hiljaisuuteen. Mitäpä siitä kuitenkaan loukkaantumaan. "Vaikeneminen on kultaa", sanoo maailman eniten myydyin kirjakin - Raamattu. Eikä siitäkään kannata kovin vihastua, jos tuntee, että on tullut vedetyksi nenästä, sillä "rehellisyys maan perii", kuten vanha suomalainen sananlasku meille opettaa. Suomalaiset sananlaskut eivät taida koskaan olla myydyimpien kirjojen kärjessä, mutta Raamattua myydään joka vuosi satoja tuhansia kappaleita.

William Shakespearekin myy tasaisesti uusintapainoksina, mutta hänenkään sijoituksensa myydyimpien listalla ei taida olla mitään, jos verrataan Raamattuun. Sen sijaan vaikuttavuuslistalla Raamattu ja Shakespearen tuotanto alkavat jo kilpailla tasaväkisemmin. Shakespearea pidetään nimittäin eräänä etevimpänä englanninkielen taitajana ja kielivaikuttajana, yleisestiottaen suurimpana englanninkielisenä kirjoittajana. Täytyyhän hänen suuri kirjailija ollakin, koska keksi sanat "tuppisuu" ja "nenästä vetäminen". Shakespeare on kaikkia muita kirjailijoita enemmän muuttanut kieltä, määritellyt kirjallisuuden ja teatterin perinteitä ja kartoittanut ihmiselämää. Niin kuin suurten taiteilijoiden kohtalona usein on, hänen teostensa nerokkuus löydettiin vasta seitsemän vuotta kuolemansa jälkeen, jolloin suurin osa hänen teoksistaan vasta ilmestyi painettuina. Shakespearen elinaikana 1564-1616, julkaistuille näytelmille oli suhteellisen vähän kysyntää. Ammattiteatteri oli vasta lapsen kengissä, ja sen tekijät kuin katsojatkin pitivät sitä vain hetken huvina eivätkä aikaa kestävänä kirjallisuutena. Ja silti, Shakespearen vaikutus englannin kieleen on paljon syvällisempää kuin kenenkään muun kirjailijan. Vaikket olisi ollut lähelläkään Shakespearen teoksia, voisit puhua hengen pisarattomasta tarkoittaen kuollutta tai pyytää englantilaiselta lihakauppiaaltasi naulan lihaa. Shakespeare toi englanninkieleen joukon nykykieleen vakiintuneita, mutta aikanaan täysin uusia sanoja, joita hän käytti ensimmäisenä. Tunnistatte varmaan kuulleenne usein sellaiset sanat kuin domineering, fashionable, misquote, swagger, birthplace, coldblooded, gossip. Listaa voisi kai jatkaa melkein ainiaiseksi.

I Miss Susi

2011-01-03T21:30:00.006+02:00

Suomi on edelleen suosiossa fantasiakirjallisuuden maailmankartalla. Ei ainoastaan Tolkien tutkinut ja ammentanut tästä lähteestä...
Seuraava katkelma on Millarin kirjasta Curse of the Wolf Girl (and only Finns would know where Dominil was slightly mistaken).

'I believe you may be in danger.'
'We always seem to be in danger these days.'
'True. However, there's something very suspicious about this fashion blogger. Her name, principally. Do you know any Finnish?'
Thrix was bewildered at the idea she might know any Finnish, and shook her head.
'I picked up a little at Oxford during a comparative study of mythology. So, about Susi Surmata. Susi is the Finnish word for wolf.'
'I suppose that's just a coincidence...'
'It might be. But I felt there was something familiar about the word Surmata, too. I've just checked. It translates as kill, or slay. If you turned Susi Surmata round, and read it as Surmata Susi, it might be translated as "slay the wolf".'
The Enchantress pondered Dominil's words. 'Is this really significant?'
'That a fashion blogger you're involved with has a name that could mean "slay the wolf"? I'd say so.'
Thrix wasn't sure, and still felt it might be a coincidence. 'She might not have anything to do with Finland.'
'Her blog is called "I Miss Susi".'
Thrix nodded. She'd thought it was an odd name.
'Imisusi is Finnish word for werewolf. Which, apparently, she wants to slay.'
'Are you suggesting she's a werewolf hunter?'
'It seems quite likely,' said Dominil.

20 kirjaa vuodelta 2010

2011-01-03T00:53:00.003+02:00

Uuden vuoden alussa on tapana katsella taakseen, mitä sitä tulikaan tehtyä taas päättyneenä vuonna. KC muistelee mieluummin mennyttä vuotta lukemiensa kirjojen kautta. Jokaisen luettuun kirjaan liittyy muistoja: missä kirjaa luin, millä tuulella olin, miltä tuntui, mitä aistin ympärilläni, mitä tapahtui elämässäni kirjan lukemisen aikoihin etc. Seuraavassa listassa en todellakaan aio paljastaa kaikkea elämästäni vuonna 2010 - vain ne hyvät kirjat jotka vuoden aikana luin. Ensin meinasin listata 25 parasta kirjaa jotka olin lukenut - mutta tajusin sitten että olen tuskin viime vuonna lukenut niin monta hyvää kirjaa. Aika hämmentävää - luulin, että olen edelleen samanveroinen lukutoukka kuin peruskoulussa (jota suorittaessa oli kyllä enemän aikaa lukuharrastukselle kuin koskaan sen jälkeen. Viime vuosi oli kyllä aika kiireinen vuosi, ja jätin myös aika monta kirjaa kesken mielenkiinnon haipuessa.

Alla olevan listan tulkinta on helppoa kuin heinänteko. Kirjat ovat listassa täysin mielivaltaisessa järjestyksessä, enkä ole erotellut faktaa ja fiktiota, kirja kuin kirja minusta. Mukaan olen ottanut vain ne kirjat, jotka luin viime vuonna ensimmäistä kertaa, muussa tapauksessa suosikkien valinta olisi mennyt turhan vaikeaksi. Listassa on vain yksi puute - se ainainen: pelkkä lista ei vielä kuitenkaan kerro suosikista mitään eikä oikein toimi suosituksenakaan, vai mitä? Siltikin minusta on kiva lukea toisten suosikkilistoja - ja laatia omia. Mieluusti kuulisin myös lukijoitteni kirjasuosikeista, ties vaikka onnistuisitte suosittelemaan minulle luettavaa, joka on ensi vuoden kirjasuosikkilistallani:)

Top 20 of 2010 (imho)
Martin Millar: Lonely Werewolf Girl
Paulo Coelho: Voittaja on yksin
Ian McEwan: Ikuinen rakkaus
Ian McEwan: Sovitus
Antti Nylen: Halun ja epäluulon esseet
Martin Millar: Good Fairies of New York
Melissa Marr: Ilki ihana
Olof Edsinger: Sodat Raamatussa
Werner Maser: Adolf Hitlerin Taisteluni
Ilkka Huhta: Papit sisällissodassa
Mikko Myllylahti: Autojen kuumat moottorit kotiinpaluun jälkeen
Fernando Morais: Paulo Coelho - sanojen alkemisti
Pirkko Saisio: Lokikirja
Eero Huovinen: Aihetta ajatella
Jean Jacques Rousseau: Yksinäisen kävelijän haaveiluja
Patricia MacPhillip: Serren metsissä
Ursula LeGuin: Kahdesti haarautuva puu
Nawal El Saadaw: Nainen nollapisteessä
Risto Lehmusoksa: Syömämies Amerikassa
Vilja-Tuulia Huotarinen: Iloisen lehmän runot

Periaatteessa listaan kuuluisi vielä Martin Millarin Curse of the Wolf Girl, jota lopettelen parhaillaan (saan varmasti tänäyönä loppuun), suurin osa kirjasta on kuitenkin luettu vuoden 2010 puolella. Sitäpaitsi kirja on loistava, olisi häpeä jättää se mainitsematta tässä yhteydessä. Samoin kuin se uutinen, että Scott Lynchin hulvaton Locke Lamora -sarja jatkuu useammankin osan verran: Red Seas Under Red Sky julkaistiin 2007 (ja toivottavasti julkaistaan pian suomeksikin), seuraavien viiden osan julkaisupäivää en tiedä kertoa, mutta nimet kyllä: The Republic of Thieves, The Thorne of Emberlain, The Ministry of Necessity, The Mage and the Master Spy, ja Inherit the Night. Tuskin maltan odottaa!

Vielä kerran, Selja

2011-01-01T23:47:00.001+02:00

Minulla on aina ja kokoajan monia kirjoja luvussa samaan aikaan. Se on kätevää, kaikissa asuinpaikoissani on aina jotain luettavaa. Ja kun yksi kirja loppuu, aloitetaan uusi. Joululomalla on ollut aikaa lueskella näitä keskeneräisiä. Saan pian päätökseen Martin Millarin Kalix -ihmissusitytöstä kertovan kirjasarjan toisen osan, Curse Of The Wolfgirl. Se on ollut jälleen huippu Millaria, hulvattoman humoristista ja jännittävää luetavaa. Loppuratkaisua lähestyn myös Eddingsien kirjassa Reginan laulu. Se ei yllä Millarin tasoa lähellekään, mutta on sujuvaa luettavaa ja mielilajia eli (tavallaan) dekkari. Niistä lisää sitten kun kirjat on luettu. Mutta seuraavaksi kirjasta jonka palautan hyllyyn. Lainasin ennen joulua kirjastosta nostalgiamielessä kaksi uusinta Selja-kirjaa...

Rauha S. Virtasen Selja-sarja on siitä erikoinen kirjasarja, että ensimmäisen ja viimeisen osan välillä on pitkän pitkä aikaero. Seljan tytöt julkaistiin vuonna 1955, ja toisiksi uusin osa, Seljalta maailman ääreen 2002. Sarjan päättävä osa, Seljan Tuli ja Lumi ilmestyi vuosi, pari sitten. Ajattelin siis palata lapsuuteeni lukaisemalla Seljalta maailman ääreen. Ajattelin siis todellakin "lukaista" kirjan, mutta... nyt olen madellut sen kanssa jo kaksi viikkoa! Kaksi viikkoa on hurjan pitkä aika tytöltä tyttökirjan lukemiseen. Syitä on kaksi, joista suurempi ehkä se, etten osaa enää samaistua näihin aikuistuneisiin Seljan tyttöihin, joista on tullut niin vakavia ja moraalisia maailmanparantajia. Lapsuuteni Seljat olivat ilakoivia, huumorintajuisia, haaveilevia, teinidraamprinsessoja. Rasavilli Dodo ja teatraalinen Rita olivat minulle läheisimmät. Tästä uudesta Selja-kirjasta en tunnista enää sitä Dodoa, josta pidin. Minun oli todettava, että olimme kasvaneet kaikki aikuisiksi ja erillemme. Seljalta maailman ääreen jää kesken, huomaan tulleeni yliherkäksi tyttökirjojen supernaiviudelle ja söpöilylle.

Neljässä ensimmäisessä Selja-sarjan osassa tapahtumat sijoittuvat Tampereen seudulle, ipi-idylliselle Leppäkertunkujalle. Seljan perheessä on neljä tyttöä, Kris, Margarita, Virva ja Dolores eli Dodo. Margarita on adoptoitu. Perheen isä on jäänyt leskeksi ja avioituu viehättävän Rean kanssa. Myöhemmin perheeseen tulee vielä lisää lapsia, kaksoispojat Aki ja Kai ja kuopuksena Tuli-tyttö. Viho-viimeisessä osassa tapahtumapaikkana on Leppäkertunkujan lisäksi Santiago de Chile, jonne Kris, Margarita ja Dodo miehineen ovat lähteneet rakentamaan parempaa maailmaa. Maailmankuva on laajentunut ja lapsuudessa kehitetty idealistinen maailmanparantaja-aate kohtaa verisen todellisuuden.

Mielestäni hyvän (tyttö)kirjan pitää mietityttää, naurattaa ja itkettää. Seljalta maailman ääreen teki niitä kaikkia - mutta nurinkurisesti. Nuorten politiikan pohtiminen, tuntui jotenkin niin yltiönaivilta maailman parantamiselta, että oli itku tulla. Naurusta pitivät huolta Margaritan pikku-pojat, Marius ja Matias, jotka olivat vakavoituneiden Seljan tyttöjen rinnalla kirjan humoristisimmat henkilöt. Itku taas tuli Chilen "kauhuista ja kohtaloista" lukiessa - jotenkin se paatoksen määrä sai huokaisemaan ettei oman huoneeni seinällä onneksi koskaan ollut Che-julistetta.

HS:n Kulttuuri-arkistosta löysin tämän kiinnostavan haastattelun, jossa Rauha S. Virtanen valottaa Selja-sarjan syntyä ja sitä miksi hän kirjoitti niin pitkän tauon jälkeen vielä kaksi osaa lisää. Neljän Seljan jälkeen Virtanen oli päättänyt jättää Seljojen kirjoittamisen ikuisiksi ajoiksi, koska nolosteli sarjansa romantiikkaa ja söpöilyä. Mitäs minä sanoin.

Mainoskatko

2010-12-30T20:18:00.001+02:00

Amy McDonaldin This is the life -biisi on vain sokerina tässän itsessään jo ihastuttuvassa mainoksessa. Eikö olekin ihana? Mainostaa kai tuulivoimaa (norjani on vähän ruosteessa). KC kiittää Kalastajan vaimoa, jonka blogista tämän mainoksen videon alunperin löysi. Tämäpä miellyttävä mainoskatko:)

Joulupöperöä

2010-12-27T02:16:00.000+02:00

Kolmannen joulupäivän puolella joulu on monella jo ohi. KC roikkuu vielä kiinni viimeisissä tunnelman rippeissä. Selailee saatuja joulukortteja, ihastelee koristeita. Jouluruoat on kyllä jo syöty parempiin suihin.

Tämänvuotinen joulu oli ruuiltaan pienimuotoinen. Perinteitä oli täällä joulupöydässä edustamassa lanttulaatikko ja rosolli, joista jälkimmäinen hieman tuunattuna. Tuomaanmarkkinoilta oli ostettu savustettu kalkkunanrinta ja riistaryynäreitä. That's it. Lanttulaatikon tein juhlapyhiksi itse, mutta adventtina turvauduin laiskuudessa myös valmislaatikkoihin, joista tavarataloketjun oman keittiön porkkanalaatikko osoittautui oivalliseksi, kun taas einesketjun imelletty perunalaatikko oli varsin epäimelä pettymys. Omatekemä lanttuloora oli tietysti kaikkein parasta. :D

Tuunattuun rosolliin tuli totuttujen ainesosien lisäksi avokadoa, omenaa ja raejuustoa. Omenahan kuuluu rosolliin kai muutenkin oletusarvoisesti, mutta KC:n lapsuudessa ei koskaan milloinkkaan äidin allergian vuoksi. Tästä kai johtui, ettei omppu oikein napannut rosollissa, vaan omenabiitit joutuivat hylätyksi lautaseni reunalle. Avokado sopi rosolliin mielestäni kyllä hyvin, muttei toisaalta tuonut siihen mitään erityistä lisäarvoa - jos ei ravintoarvoa oteta lukuun. Raejuusto oli myös ihan okei - mutta ei niin ihmeellinen lisä sekään, jos objektiivisia ollaan (tietäkää, että KC on muutoin hulluna raejuustoon, joten tämä ON objektiivinen lausunto). Toinen erikoisempi salaatti tänä jouluna oli kaali-porkkana-rusina salaatti. Iskin vain sekaisin kaikkea jäljellä olevaa juuresta, joista halusin eroon, ja rusinat. Ne eivät olisi sopineet salaattiin huonommin! Mutta tilanne korjaantui aivan päinvastaiseksi, kun kehitin raastesaalatille kastikkeen, majoneesipohjaisen sekasikiön. Rusinat ja raasteet imivät kastikkeesta makua ja kosteutta sen verran, ettei kokonaisuus tuntunut enää rusinoilla ladatulta heinäpaalilta.

Joulukorteissa oli muutama helmi tänä vuonna (aina niitä ei ole). Itsetehdyt kortit jäävät aina mieleen positiivisesti, niin sekin sukulaistytöstä tonttupuvussa otettu poseeraus, jonka tänä jouluna saimme. Myös aivan erilaiset tai ajatuksella kirjoitetut, ostetut kortit saavat huokaamaan ihastuksesta, kuten ystävien tervehdykset tavanomaisin teemoin, mutta mietityin sanoin, tai tämänvuotinen erämaamaisemaa esittävä kortti, jonka kuvaan oli peuroja ja joutsenia, ketun ja ilveksenkin taiteillut Lynn Bywaters. Se tuli Kultaharjaiseni sukulaisilta. Seimiä, kirkkoja ja enkeleitä tuli taas tänäkin vuonna, mutta ne olivat ainakin hieman erilaisia kuin edellisvuotiset - onneksi. Ko. teemat ovat ihan kivoja, mutta niihin myös kyllästyy helposti ylitarjonnan vuoksi (ihan niin kuin joulutonttuhin ja -pukkeihinkin). Helmien joukkoon joulukorteissa kuuluu myös KC:n hyvän ystävän lähettämä joulukirje. Paperi ei tosin ollut yhtään jouluinen, mutta sisältö oli jouluisempi kuin sata joulukorttia. Näitä jouluviestejä selaillessa on hyvä vielä viipyillä joulun tunnelmassa ennen irtipäästämistä.

Päin punaista suu suklaassa

2010-12-24T15:42:00.002+02:00

Marimekon ja Maija Isolan Fandango -kupit ovat olleet muutaman joulun ajan KC:n suosikit jouluaamujen kahvihetkiin. Niissä ei ole ripaa, mutta jos valkaisee kahvinsa jääkaappikylmällä maidolla tai jättää "otevaran" niin ei sormet pala kun tartuu kuppiin. Muulloin ei jostain syystä tule käytettyä tätä kuppiparia, eikä muuten muitakaan astioita, joissa on joulunpunaista tai vihreää. Päästän nyt teidät "kurkkaamaan" astiakaappiini sen verran, etä paljastan astiaston väriskaalan liikkuvan lähinnä valkoisessa ja erisävyisessä violetissa. On kaapissa sinireunaisia salaatti- ja ruokalautasiakin, mutta ne on jätetty arki-arki-arkikäyttöön ja agression sublimoimiseen esim. riitojen yhteydessä (toistaiseksi vain yksi lautanen on mennyt rikki, ja sekin vahingossa). Punaisia astioita (tai vihreitä) ei siis näy esillä kuin vuoden viimeisinä kuukausina. Miksihän joulun värinä pidetään juuri punaista? Jouluna alttarin väri on aina valkoinen, ja itseasiassa Tapaninpäivänä kun se on punainen, muistellaan ensimmäistä marttyyrina kuollutta kristittyä, Stefanus-nimistä miestä. Punainen viittaa kristillisessä värisymboliikassa marttyyreihin, uhrautumiseen ja palavaan rakkauteen (esimerkiksi Jeesuksen lempiopetuslapsen, Johanneksen, vaate on usein kuvattu taiteessa punaisena; myös Jeesus kuvattiin monissa Bysantin ja keskiajan ikoneissa punaisissa ja vihreissä (jouluisissa) vaatteissa).

Punainen on veren väri ja siksi se on niin pyhä väri kristillisessä symboliikassa, se johdattaa ajatukset kristinuskon ytimeen eli Jeesuksen vereen (ja sitä kautta ehtoollisviiniin joka on aina punaviiniä tai alkoholittomana punaista mehua). Ja samalla se on kuitenkin yhdistetty myös paholaiseen ja kunniattomuuteen - pakanuuteen. Juudas kuvattiin joissakin vanhoissa maalauksissa punahiuksisena ja punapartaisena. Punahiuksisista naisista tuli noitia ja huoria, unikosta tuli paholaisen kukka. Punainen liittettin ennen muuta seksuaalisuuteen. Ja nyt meillä on kiltti, lahjoja tuova hieman pyöreähkö paappa (lihavat ihmisethän koetaan hoikkia ystävällisempinä) joka pukeutuu punaiseen (eikä muuten joulupukkikaan ihan positiivinen hahmo alunalkaen ole ollut)! Ja unohtamatta erästä poroa, Petteri punakuonoa - Rudolph, joulupukin punanenäinen poro oli itseasiassa mainonnan sivutuote. Laulun historia kertoo, että vuonna 1939 eräälle liikkeelle kirjoitettiin mainosruno, jonka pääosassa oli joulupukin punanenäinen poro. Mainoskampanjan roolihahmo on luonut sittemin loistavan uran maailman tunnetuimpana jouluporona.

Toinen juttu mitä KC ei harrasta koskaan muulloin paitsi jouluna - suklaakonvehtirasiat (tai pareminkin niiden sisältö). Ei tulisi mieleenkään ostaa/antaa konvehtilajitelmaa kesällä tai edes muuhun aikaan talvella. Konvehtirasia kuuluu nimenomaan ja ainoastaan jouluun. Muistan lapsuudesta - kun konvehtirasiatkin olivat suurempia kuin nykyisin - joulun jona perheemme sai joltain tutultaan lahjaksi ainakin Hesarin kokoisen suklaakonvehtilaatikon! En tiedä mitä tekisin tänäpäivänä, jos sellaisen megalaatikon saisin, saattaisin kilahtaa sokerihumalaan pelkästä katsomisesta. Selvittyäni avaisin laatikon varovasti ja katsoisin, onko siellä mitään hyviä konvehteja minulle. KC on nimittäin vuosien myötä kehittänyt itselleen hyvin valikoivan maun myös suklaaseen. Kun lapsena melkein mikä tahansa konvehti kelpasi, nyt valitaan tarkoin, eikä suurinosa yleensä kelpaa. Tämänjouluisessa konvehtirasiassa (Fazer) on kelpuutussuhde 4/11. Karpalo on parhain, mutta Kahvikissa ei pidä valikoiman cappuchino-toffeesta (epäonnistunut yhdistelmä, jossa kahvinmaku ei juuri tunnu, mutta toffee tarttuu hampaisiin sitäkin tuntuvammin).

KC toivottaa kaikille lukijoilleen - säännöllisille kuin satunnaisille - oikein hyvää joulua ja ihanaa aikaa!

Avokadorosollia!

2010-12-03T20:45:00.002+02:00

Vaikka Meriselityksiä ei ole - eikä tule olemaan - mikään kokkausblogi, niin tämän reseptin haluan jakaa hetimiten, koska se sai makukarvani nousemaan odottavasti pystyyn jo ennen kuin olen edes ehtinyt sitä toteuttamaan saatika maistamaan, ja olen varma, etten ole ainoa, joka nauttisi tästä joulusalaattiversiosta. Ennenkaikkea, avokadorsolli kuulostaa avokadoa rakastavasta rosollin ystävästä vain niin kerrassaan houkuttelevalta jouluherkulta, ettei mitään rajaa! Bongasin tämän ohjeen ihan mainospostista - olisinpa kehitellytkin itse. Ladies & gentlemen, may I introduce, avokadorosolli!

3 porkkanaa keitettynä
4-5 etikkapunajuurta
2-3 suolakurkkua (KC laittaisi max. 2 koska epäilee, että suolakurkun voimakas maku saattaa peittää liikaa avokadoa)
1 hapan omena, esim. Granny Smith (KC:n mielestä myös makea lajike sopisi koska avokado on aika pehmeän makuinen)
1 iso sipuli (KC ei ottaisi kovin vahvanmakuista lajiketta, jälleen siksi että se saattaa peittää avokadoa.
1 avokado (muista etsiä kypsä, sillä raa'at eivät maistu juuri miltään)
200g raejuustoa (KC aikoo tuplata määrän, sillä raejuusto sopii todella hyvin nimenomaan avokadon kanssa.)

Kuori ja kuutioi keitetyt porkkanat, samoin kuin punajuuret, suolakurkut, omena ja sipuli. Sekoita ainekset salaatiksi. Halkaise avokado, poista kivi ja lusikoi hedelmäliha lautaselle. Paloittele avokado ja sekoita salaatin joukkoon viimeisenä. Anna maistua hetki. Tarjoa raejuuston kanssa. (Amen.)

Tätä aion ehdottomasti kokeilla tänä jouluna. Muutenkaan, vaikka pidän laatikoista, en ole intona ns. perinteisten jouluruokien perään, vaan mieluummin kokeilen jotain erikoisempaa ja uutta.

Maukasta joulun odotusta, lukijani!

Asiakas & hänen oikeutensa

2010-11-20T22:15:00.001+02:00

Milan Kundera kirjoitti profeetallisesti jo 1990 romaanissaan Kuolemattomuus, siitä mihin tultaisiin, jos ihmisen halut, tarpeet ja tunteet määrittäisivät oikeuksia. Siitähänmeillä on Suomessakin yksi viimeaikainen esimerkki.

Maailmasta on tullut ihmisten oikeus, kaikki asiat ovat muuttuneet oikeuksiksi: rakkauden kaipuusta on tullut oikeus rakkauteen, levon tarpeesta oikeus lepoon, ystävyyden puutteesta oikeus ystävyyteen, halusta ajaa kielletyllä nopeudella oikeus ajaa kielletyllä nopeudella, kirjan julkaisemisen piintymästä oikeus julkaista kirja, halusta huutaa öisellä torilla oikeus huutaa öisellä torilla.

Ylläoleva katkelma Kunderalta - jota Tommi Melenderkin lainaa blogikirjoituksessaan "Ihmiset&heidän oikeutensa" - innoittaa myös minun henkeäni. Kiitos Kunderan, olen vuodesta -92 asti päättänyt olla yksi niistä vastuullisista ihmisistä, jotka tiedostavat, että oikeuksien lisäksi minulla on velvollisuuksia eivätkä oikeuteni suinkaan määrity sen mukaan kuin tunteeni, haluni ja tarpeeni lisääntyvät tai muuttuvat. Mutta ihmisliha on heikko. Annas olla kun lähdin aikaisemmin tänään koneeltani, ja menin kahville Stockmannille.

Koska olen hyvin tietoinen Stockmannin korkeasta hintatasosta, olen herkkänä vähäisiinkin puutteisiin palvelussa tai tuotteessa. Koen omat oikeuteni asiakkaana kolhaistuiksi, kun kolmen ja puolen euron latte kehoitetaan hakemaan itse kahvilan automaatista. Ystävällisyyttään kassatäti tuli kyllä näyttämään, mistä napista painaa (siltä varaltako, etten osaisi lukea, mietin mielessäni). Tilanteessa oli jotain pielessä: maksoin "eineslattesta" ja itsepalvelusta enemmän kuin juustohampurilaisesta, jonka sentään hampurilaisravintossa vielä tehdään asiakkaalle. Minulla on mielestäni kolmen ja puolen euron hinnalla oikeus saada käsintehty latte (ja voisin olla valmis jopa unohtamaan pöytään tarjoilun)! Pitääkseni jäljeläolevista vapausateistani kiinni, jätin todellakin tarjottimeni astioineen pöydälle. Missä on palvelu nykyajan kahviloissa? Minulla on siihen oikeus!

Itseasiassa asiakkaalla ei ole tuollaisia oikeuksia itsestään selvästi. Mitään sääntöä ei ole, että kahviloiden pitäisi palvella asiakkaitaan. Asiakkaalla on oikeuksia vain ostetun tuotteen tai palvelun suhteen aina sen mukaan, mitä kauppias/palveluntarjoaja on luvannut. Stockmann ei ole luvannut että sen kahviloissa palvellaan asiakasta tai että sen kahvijuomat tehdään käsityönä. Asiakas kenties palvelua odottaa, jossain toisessa kahvilassa häntä palveltiin auliisti ja huippubaristan itse tekemä cappuchino tuotiin hänelle pöytään ja pyytämättä vesilasillisen kera. Vapaus, vastuu, oikeus, velvollisuus, raha, onni, seksi, kahvi, kirkko... mikä kulloinkin on tärkeintä... minule.

Animea läpi yön

2010-11-14T15:19:00.003+02:00

Haukotus ja huomenta, heräsin juuri päiväuniltani. Yöunet jäivät neljään tuntiin viime yönä, koska suurimman osan yötä katselin japanilaisia animaatioelokuvia eli animea. Elokuvakerho Monroe ja tamperelaisen anime- ja mangakulttuurin majakanlamppu, Hidoi ry järjestivät Tampereella viime yönä Animen Yön. Tämänkertaisen animeyön valokiilassa oli hiljattain kuollut huipputekijä Satoshi Kon (1963-2010). Kaikki kolme näytettyä animea eivät olleet kuitenkaan kaikki Konin töitä, vaan ainoastaan yön viimeinen anime, Millennium Actress (Sennen joyû, 2001). Millennium Actress on Satoshi Konin toinen ohjaus. Se kertoo ex-elokuvatähtösestä, joka antaa tehdä itsestään dokumenttielokuvan 30 vuoden hiljaiselon jälkeen. Dokumentin teon kautta katsojaa kuljetetaan mitä hämmästyttävimpiin tilanteisiin ja paikkoihin geishan talosta, samuraiden kautta avaruusasemalle ja kuuhun. Kerronta on piirrosjälkeä myöten hienoa ja modernia, ja todella humoristista. Yön kolmesta animesta tämä nauratti katsomoa eniten. Luulen, että Millennium Actressista pitäisivät paljon nekin, jotka eivät yleensä pidä animea mielenkiintoisena.

Jos jatketaan animeyön taaksepäin kelaamista, on seuraavana esittelyvuorossa japanilainen versio pienestä merenneidosta - Ponyo rantakalliolla (Gake no ue no Ponyo, 2008). Sen ohjaajan tuntevat nimeltä varmaan nekin, jotka eivät ole animekärpäsen puraisemia, eli Hayao Miyazaki (Totoro, Henkien kätkemä). Ponyo rantakalliolla on taianomainen satu ihmiskasvoisesta kalatytöstä, joka haluaa muuttua ihmiseksi, koska tykkää hirmuisesti Sosuke-nimisestä pikkupojasta. Luonnollisestikin rakkaus joutuu taistelemaan, mutta lapsen naiivilla sinnikkyydellä Ponyo ui, juoksee ja hyppii kohti tavoitettaan saada olla aina yhdessä Sosuken kanssa. Ponyo rantakalliolla saattaa kuulostaa pelkästään lasten piirretyltä, mutta siinä on teemoja, joista aikuinenkin voi ammentaa itselleen hienon katselukokemuksen. Aivan ihana, Ponyo!

Animen Yön aloitti Yoshifumi Kondon "yritä-parhaasi-niin-haaveesi-toteutuvat" -tarina Sydämen kuiskaus (Mimi wo sumaseba, 1995). Vaikka taianomaisen maailman luomisen mestari, Miyazaki onkin tämän tarinan kirjoittaja, ei kertomuksessa tällä kertaa nähdä outoja otuksia yhtä kissanukkeparonia enempää. Lämpöä ja sydäntä on pakattu mukaan sitäkin enemmän, välillä jopa niin paljon, että yhden katsojan sydän oli viime yönä paukahtaa. Vaikka tarinan päähenkilöt ovat vasta lukion kynnyksellä, on kyseessä romanttinen komedia. Miyazakimaiseen tyyliin, tässäkin animessa on viittauksia tekijän muihin töihin (kuten Porco Rossoon). Tavanomaisen juonikehittelyn vastapainona on erityisen viehättävä piirrosjälki (varsinkin maisemissa) ja ainutlaatuinen soundtrac, nimittäin John Denverin nostalginen klassikko, Country Road, jota pääsee tämän animen lopussa laulamaan japaniksi karaokena (jos osaa japania). John Denver on (Indigo Gilrsin ohella) ainoa countrylaulaja josta todella pidän. Siksi en enää jahkaillutkaan lähdenkö animeyöhön vai en kuultuani, että Sydämen kuiskauksessa lauletaan Country Roadia. Kolmen animen esitysten välillä pidettiin vartin taukoja, jotta saattoi käydä vessassa tai kahvilassa piristäytymässä. Olin tehnyt omaan termariin kaakaota mutta evästä en ollut ottanut, joten kahvilasta ostin sitten toisella tauolla noodeleita. Oli hyvää, ja taas jaksoi pitää silmiä auki. Katsomoon ei tainnut kukaan nukahtaa, mutta kun aamuyöstä viimeisen filmin jälkeen kömmimme koteihimme, nukahdimme varmasti nopeammin kuin Ponyo. Tänäaamuna oli kyllä kieltämättä vähän vaikeaa herätä töihin, mutta animeyö oli sen arvoista.

Karhu nukkuu, karhu nukkuu talvipesässänsä...

2010-11-07T21:46:00.001+02:00

Wohoo! Lunta! Jep - KC on lumihöppänä. Joka vuosi ensilumi saa minut aivan sekaisin ilosta ja melkein ratkeamaan riemusta. Siihen se sitten jääkin. Lisäkinokset eivät sitten enää nauratakaan ja pakkasta joka lumen pitää maassa kiroan aina kun joudun nenäni ulos pistämään. Oi, KC tykkää talvesta! Mutta vain sen visuaalisesta esillepanosta. Muita aisteja stimuloivat elememtit talvesta voisi puolestani heittää hornan tuuttiin (sinnepä sulaisivat lopullisesti). Lumi on talvessa parasta, ja olennaisinta. Lumipeite tekee maan kauniiksi ja mahdollistaa monenmoiset talviset urheiluilot, joista parasta on snoukkailu eli lumilautailu. Jos en olisi oppinut (siis tullut opetetuksi) laskettelemaan (suksilla) jo natiaisena, en varmasti suostuisi opettelemaan sitä lajia nyt, koska mäen alas viilettäminen tuntuu turvallisemmalta molenmmat jalat yhdellä laudalla kuin kahdella. Pulkkailu on kyllä kuitenkin KC:n all time favorite talvilaji. Minulla oli lapsena veljen kanssa yhteinen rattikelkka, joka on edelleen laskukunnossa, mutta jotenkin kutistunut käytössä.

Talven voi katsoa alkaneen ensilumen satamisesta. Siis tänään talvi alkoi. Joulu ei todellakaan tulla jollata jo, mutta ensilumen kunniaksi kilistän Kultaharjaiseni kanssa glögin makuisella omenasiiderillä. Ihan hyvää, vaikkei kovin glögin makuista. Päälle piparia ja Aurajuustoa - nam. Mutta tämän illan jälkeen piparit ja glögi saavat vielä odottaa - minua ainakin. Coffeehouse kyllä on tarjoillut glögejä jo lokakuun lopusta alkaen, ja jouluvalot ovat koristaneet kauppakatujakin jo viikon, mutta oikeasti joulun odotus alkaisi vasta ensimmäisestä adventista. Myönnetään, että jouluentusiastikon on vaikeaa pidätellä itseään siihen saakka - minäkin aloitan jo aiemmin, joten antaa mennä fiiliksen mukaan vaan (talvifiiliksissä vaihdoin myös blogin tapettia talvisemmaksi)!

Kuitenkin... talvi alkaa ensilumesta ja joulu ensimmäisenä adventtina Hoosiannan veisuusta. Jep, kyllä Hoosiannaa pitää päästä veisaamaan niin että keuhkot ratkeaa ennen kuin jouluvalmistelut voi suotuisasti aloittaa (lue: jatkaa). Suotuisasta johtui mieleeni, että ennen vanhaan lehmät laskettiin keväällä ensilaitumelle erilaisten taikauskoisten riittien saattelemana. Paras suoja karhuja vastaan katraalle uskottiin saatavan, jos emäntä laski lehmät navetan ovesta yksi kerrallaan seisoen alasti oven päällä ja lehmä koski hänen sukupuolielimiään. Tämän kuriositeetin opin tutustuessani Karhun vuosi -näyttelyyn Vapriikki-museokeskuksessa Tampereella. Oppii siellä kyllä paljon muutakin, kuten sen että karhunpennut elävät emonsa kanssa vähintään yhden vuoden, joskus pitempäänkin. Italialaisen äiti-poika-mallin mukaan karhuemo auttaa kaksivuotiaita poikasiaan joskus rakentamaan oman talvipesänsä emon pesän viereen:)

Karhun vuosi -näyttely vie museokävijän karhumetsään yhden vuodenkierron ajaksi. Karhun vuoden kuluessa mesikämmen tulee tutuksi myyttisenä metsän kuninkaana, muinaisten suomalaisten palvomana esi-isänä ja pyyntiyhteisön jatkuvuuden turvanneena jumaluutena. Toisaalta esiin nostetaan karhun nykyinen asema kiisteltynä suurpetona ja metsästäjän tavoitelluimpana saaliina. Myyttisen karhun rinnalla kulkee vahva tietopaketti karhusta luontokappaleena. Lapsiperheille Karhun vuosi varmasti mitä mainioin näyttely, sillä se on paitsi opettavainen myös interaktiivinen. Siellä esim. on nalle jota saa silittää ja karhunpesä, jonne voi ryömiä katselemaan pätkän Urpoa ja Turpoa. Vaikka karhut ryömivätkin nyt talviunille, Vapriikin karhu-näyttely on avoinna päivittäin (paitsi maanantaisin) aina 9.1.2011 asti.

Enduring Love

2010-10-23T14:25:00.002+03:00

Lopettelin eilen illalla Ian McEwanin kirjaa Ikuinen rakkaus (alkuperäinen nimi, Enduring Love, on mielestäni osuvampi). Ostin sen kirja-alennusmyynneistä kolmella eurolla ajatellen sen palvelevan junalukemisena sillä hinnalla mukavasti. Aloitin kirjan parisen viikkoa sitten junassa ja lopettelin tosiaan eilen illalla - junassa, mutta muuten luin kirjaa enimmäkseen kotona. McEwanin taiturimainen kerronta, ja hänen taitonsa samaan aikaan kätkeä ja paljastaa juonta tekivät mahdottomaksi ajatuksen säästää kirjaa vain matkustushetkiin. Loppujen lopuksi vain kolmasosa kirjasta tuli luettua junassa.

Ikuinen rakkaus on samaan aikaan monisäikeinen psykologinen jännityskertomus ja tarkkanäköistä parisuhdeanalyysia ja mielisairauden kuvausta. Lukijallakin säilyy jännitys ja arvailu tilanteesta loppuun asti, sillä kerronta on tarpeeksi verhottua olematta silti vaikeasti seurattavaa. Kaikkein ovelinta oikeastaan on se kuinka yhden ihmisen näkökulmastakin kerrottuna tarinassa on samaan aikaan esillä monta tulkintaa aivan samasta tilanteesta. Lukijana huomasin asettuvani ensin yhdelle kannalle ja sitten toiselle, kunnes lopussa vasta tilanne avautuu kokonaisuudessaan kaikille kolmelle osapuolelle (päähenkilöille sekä lukijalle) ja ratkaisu on selkeä.

Ikuisen rakkauden viimeisten lukujen luvun päälle tuli sitten tämä homokeskustelu. En voinut olla nauramatta kuivasti, kun huomasin analysoivani keskustelun saamia mittasuhteita McEwanin kirjan pienemmässä mittakaavassa. Koko h-keskustelu ("rääkynä" on minusta osuvampi nimitys, sillä niin paljon keskustelussa on vain silkkaa emootiota) ärsyttää minua suunnattomasti, koska se näyttäytyy kuin parisuhdekriisinä, jossa on liikaa emootioita estämässä keskustelun etenemistä, enimmäkseen vain vääriä tulkintoja - ja vain yksi syyllinen, vaikka syytä on molemmissa. Tähän yhtäläisyydet parisuhdekriisin kanssa loppuvatkin. Timo Hännikäinen kirjoitti äskettäin blogissaan aivan toisen (ja mielenkintoisemman) aiheen tiimoilta, että

"tunteen ilmaisemisessa on jotakin vastaansanomatonta. Niinpä mikä tahansa kuulostaa vakuuttavalta, kun siinä on riittävä emotionaalinen lataus: voimme kiistää vastustajan asia-argumentin, muttemme hänen tunnettaan. Kääntäen: vastustaja on helppo saada epäilyttävään valoon syyttämällä häntä empatian puutteesta."

Lainaan Hännikäistä tässä siksi, että hän osaa ajatusten kristallisoinnin, ja tämä uhriuden mentaliteetti, josta hän on kirjoittanut ennen koko h-keskustelua näyttää olevan vahvana voimana tässä meneillään olevassa "rääkynässä". Vaikeaahan keskustelu on jos vastapuoli argumentoinnin sijaan ääntään yhä korottaen "argumentoi" tunteillaan. Kunnioitettakoon jokaisen tuntemuksia mutta toisaalta järjen käyttö on myös hyve jota ei suinkaan "tunteellisen ihmisen" aikanakaan kannata heittää yli laidan (järki ja tunteethan eivät suinkaan ole toistensa vastakohtia kuin Jane Austenin romaanissa).

Homokeskustelun surullisin piirre on ollut suvaitsemattomuus ja tuomitseva asenne. Se joka uskoo Raamatun sanaan ja apostolisen kirkon opetukseen on suvaitsematon, koska lukee Raamatusta, että on vain yksi tie Isän luo, Jeesus. Kaikki maailmankatsomukset pitää siis hyväksyä, mutta samaan aikaan uskoa siihen että totuus on Raamatussa, ei suvaita. Hmmm... Se joka ajattelee ihmisen olevan syntinen tuomitaan suvaitsemattomana moralistina, joka osoittelee viattomia syyttävällä sormellaan. Raamattu kyllä katsoo asiaa globaalimmin: sillä kaikki ovat tehneet syntiä ja ovat Jumalan kirkkautta vailla, sanotaan Raamatussa - ja odota, lause jatkuu: mutta saavat lahjaksi vanhurskauden hänen armostaan sen lunastuksen kautta, joka on Kristuksessa Jeesuksessa. (Room. 3:23-24) Ja edellä vielä: Ei tässä ole mitään erottelua. (3:22). Kristinusko ei erottele ihmisiä sukupuolen, rodun tai muunkaan toisarvoisen ominaisuuden mukaan. Kaikki ovat samalla viivalla. Alussa Jumala loi ihmisen mieheksi ja naiseksi, siis kahdeksi eri sukupuoleksi. Ihminen on siis luomisen kautta sukupuolinen olento, mutta kyllä nämä uskonasiat ovat enemmän yläpään juttuja.

Mikä on olennaista

2010-10-21T14:27:00.003+03:00

Lätäkössä kuohuu par'aikaa. Koska loiskeet kastelivat viimein myös KC:n sukat, tuntui olevan meriselityksen paikka. Aloitetaan siitä, että evankelis-luterilainen kirkko ei ole taikauskoinen yhteisö, niin kuin joku ateisti eräällä populaarilla foorumilla väitti, viimeaikaisen keskustelun johdosta kaiketi innostuneena. Evankelis-luterilainen kirkko uskoo Jumalaan, joka toki on yliluonnollinen, muttei ihmisten millään tavoin hallittavissa (niin kuin taikauskon määritelmä edellyttää). Evankelis-luterilainen kirkko ei (kuten ei myöskään ortodoksinen tai katolinenkaan kirkko) Suomessa velvoita suomalaisilta jäsenyyttään. Evankelis-luterilainen kirkko on instituutio johon saa kuulua jos uskoo Jumalaan ja Raamatun sanaan. Evankelis-luterilaisen kirkkomme kansankirkko-identiteetti voi valitettavasti merkitä sille myös mielistelyn kiusausta. Kirkosta voi muodostua gallupien kirkko, joka elää ja opettaa niin kuin kansa enemmistö toivoo. Kansansuosion ja jäsenten pitämisestä edelleen jäseninä tulee kirkon työn määräävä tekijä ja tavoite. Tällaisen kirkon teologia on sitä mitä kyselytutkimukset osoittavat, ja kirkon pahin virhe on ärsyttää kansan ”syviä rivejä”. Näyttää siltä, että nyt näin on käynyt. Kirkon tulevaisuus ja olemassaolo joutuvat muutenkin kyseenalaisiksi, jos kirkossa ei voida keskittyä perusasiaan, varsinaiseen tehtävään. Eli voitaisiinko julkisuudessakin puhua jostain muusta ja kirkosta kuin viimeaikaisesta aiheesta (jonka pisti vyörymään yksi keskusteluohjelma) ja kirkosta?!

Voisimmeko puhua köyhyydestä ja nälänhädästä? Köyhyys on maailmassa itseasiassa yleisempää kuin hyvinvointi. YK:n kehitysohjelman UNDP:n inhimillisen kehityksen raportin mukaan köyhyysrajan alapuolella elää maailman väestöstä 40 prosenttia eli yli kaksi miljardia ihmistä! YK:n elintarvike- ja maatalousjärjestön FAO:n mukaan 800 miljoonaa ihmistä kärsii jatkuvasta nälästä (lukujen lähteenä One World International). Voisimmeko puhua lukutaidottomuudesta ja syrjäytymisestä? Kehitysmaiden aikuisista jopa kolmasosa on luku- ja kirjoitustaidottomia, eikä yli 100 miljoonalla lapsella ole mahdollisuutta käydä koulua! Kehitysmaiden asukkaista kymmenet miljoonat elävät yhteiskunnan ulkopuolella; heillä ei ole edes henkilökortteja eikä heitä ole merkitty mihinkään rekisteriin. Virallisesti heitä ei ole olemassa! (Matteuksen evankeliumin 25. luvussa Jeesus sanoo: "Totisesti: kaiken, minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle.")

Mikä siis on kirkon perustehtävä? Evankeliumi. Mikä on olennaista? Vastaus voisi löytyä Raamatusta, teologiasta ja kirkon historiasta. Jos arvostaisimme teologiaa, lukisimme Raamattua ja tuntisimme kulttuurisen taustamme, käsitys kirkon perustehtävästä säilyisi mielessämme. Kirkossa kaikki työntekijät ja työmuodot ovat kaiketi siis olemassa siksi, että "Jeesus rakastaa sinua" -viesti ja asenne välittyisi kaikille ihmisille.
Rakkaus ohjatkoon elämäämme, onhan Kristuskin rakastanut meitä ja antanut meidän tähtemme itsensä lahjaksi, hyvältä tuoksuvaksi uhriksi Jumalalle. (Efesolaiskirje 5:2)

Pieni kahvikuvasto

2010-10-17T00:32:00.002+03:00

Tein seitsemisen tuntia sitten erheen, että join sen suklaa-appelsiinilatten vielä niin myöhään iltapäivällä. Nyt puoliyön maissa, sunnuntain puolella, olen edelleen pirteä kuin vasta herännyt peipponen. Vaikka juon omasta mielestäni aika paljon kahvia, niin herkkyys kofeiiniin ei ole laskenut. Minun ei pitäisi juoda kofeiinipitoisia juomia enää neljän jälkeen, paitsi jos haluan valvoa TOSI pitkään (nyt tuntuu siltä, että voin helpostikin mennä vasta huomenna seuraavan kerran nukkumaan). Postaanpa siis kahvista, joka tämän valvomisen tänä yönä aiheutti.

Rakastan erikoiskahveja! (Ja edelleen myös Italiaa.) Hyvin tehty latte on KC:lle kuin kerma kissalle, lipittää onnessaan ja kehrään koko päivän. Vastaavasti huonosti valmistettu latte saa minut hyvin, hyvin, hyvin pahantuuliseksi. Toisaalta jos en saa aamulla latteani, olen jokatapauksessa kiukkuinen. Tavallista kahvia en edes juo (paitsi mummon mieliksi).

Minulla on tapana ottaa kännykkäkameralla kuva erikoisen hyvästä erikoiskahvikokemuksesta (ja vastaavasti erityisen huonosta sellaisesta). Sillä tavalla muistan paremmin missä kahvilassa kannattaa pistäytyä uudelleen (ja missä ei koskaan enää).

Siilinkarin kahvilassa (Tampereella) saa erikoista chili-suklaacappuchinoa. Varoituksen sana. Siinä on ihan oikeasti chiliä! Ja sen kyllä huomaa. Mutta onneksi suklaa (aito, ei makusiirappi) pehmentää poltetta, kun ensikipunat on haipuneet. Juon tätä erikoiscappuchinoa todennäköisesti seuraavan kerran jonain superkylmänä talviaamuna, kun kaipaan potkua päivääni. Siilinkarin suosikkikahvijuomani on appelsiini-suklaalatte, joka tarjoillaan pitkässä lasissa tuoreen appelsiinlohkon kera.

Vasemmalla esimerkki amatöörimäisestä cappucchinosta. Cappuchinoa ei koskaan milloinkaan never ever tarjota minkään suklaakastikkeen tai kaakaojauheen koristamana! Paitsi, jos halutaan peittää jotain (yleisimmin kitkerää espressoa tai pohjaanpoltettua maitovaahtoa). Olen unohtanut missä tämän kahvin sain, mutta en aio menä sinne uudestaan.

Oikeanpuoleissa kuvassa on jälleen onnistunut kahvijuoma. Barista käytti siihen viisi minuuttia ja siitä tuli kauneimpia juomiani cappuchinoja. Ja se maistui pehmeälle niin kuin hyvän cappuchinon kuuluukin. Tottaki sanoin tämän baristalle lähtiessäni. Hän toivotti lämpimästi minut tervetulleeksi uudelleen:)
Kahvilan nimi on Latte ja löytyy Turusta.

Oikealla kuvaas Hansan Brahen cafe latte. Se oli tosi lattea latte (eli siis tosi laimea), melkein pelkkää lämmitettyä maitoa. Hyvässä lattessa maistuu ja näkyy espresso vaikka maitoa onkin suhteessa enemmän (2/3 maitoa, 1/3 espressoa). Onneksi Brahen croissantit eivät koskaan petä, vaikka kahvijuomien laatu riippuu aina baristasta. Nyt "ranskis" pelasti latistunutta kahvittelutunnelmaa edes osittain (eikä kalorimääräkään ollut laimea).

Vasemmanpuoleinen latte puolestaan on mestariteos, niin kuin näette. Paitsi visuaalisesti myös makunautintona parhaimmistoa. Mutta eihän vähempää voikaan (eikä pidäkään) odottaa Cafe Artin mestaribaristalta. Cafe Artissa en ole pettynyt kahviini vielä kertaakaan. Voisin saada itseni hereille aamuisin, pelkästään haistamalla Cafe Artin kahvia! Voitte arvata helposti arvata suosikkikahvilani Turussa ;)

KC:n suosikkikahviloihin Tampereella kuuluu Siilinkarin lisäksi pikkuinen vegekahvila Gopal, jossa saa varmasti maan parasta soijamaitolattea. Gopalin luomulounas on myös maistamisen arvoista, suosittelen.

Viimeisenä esittelen Snow Cap -nimisen kahvijuoman, jota maistoin Ruotsissa. Muistaakseni siihen tuli tuon kermavaahtocumuluksen alle cafe latte jollain makusiirapilla (kenties appelsiini-). Ei voi muistaa enää, sillä matkasta on jo varmaan neljä vuotta aikaa. Mutta muistan, että hyvää se oli :)

No one can understand the truth until he drinks of coffee's frothy goodness. ~Sheik Abd-al-Kadir

Fantastico!

2010-10-12T11:14:00.006+03:00

Tehdään yksi asia lopullisesti selväksi. Rakastan Italiaa! Kuulostaa varmasti kliseiseltä, mutta on totta. Olen lähes kritiikitön mitä Italiaan tulee, tai sanotaanko näin, että pystyn löytämään jopa sen huonommista puolista rakastettavuutta. Kuten viimematkallani Salentossa, jossa tiet olivat kuin Bosnian sodan jäljiltä, havaitsin loppuviikosta katselevani niitä pommikuoppaisia asfalttipolkuja lähes tientekijän isällisellä rakkaudella (tientekijäthän ovat miehiä). Jos en pääse Italiaan, minun on tehtävä sinne ainakin nojatuolimatkoja. Suunnilleen kaikki Italiaa käsittelevät, sivuavat tai sinne sijoittuvat kirjat on siis pakko saada ainakin kerran lukea, mieluumin omaan hyllyyn, jotta niitä voi lueskella yhä uudelleen. Italian matkalta olisin varmasti ostanut matkalaukullisen uusia Italia-kirjoja, mutta onneksi minulla oli mukana järjenääntä ylläpitänyt matkakumppani, joka onneksi sai minut vakuuttuneeksi, ettei olisi mitään mieltä raahata pienen lahvipöydän kokoista kirjaa (johon olin erityisesti iskenyt silmäni) kahden lentokentän ja yhden junamatkan kautta kotiin, kun sen voi kotona ostaa vaivatta netistä, jos vielä tekee mieli. Ei ole tullut ostettua.

Täältä Suomesta sen sijaan en päässyt kirja-alennusmyyntien ohitse ostamatta kirjoja. Yksi niistä yhdisti kaksi lempiharrastustani, Italian kulttuurin ja keittokirjat. Italo-Oliverin, Gino D'Acampon keittokirja, Fantastico! lähti alle viidellä eurolla, joten en tuntenut edes suurta syyllisyyttä sen ostamisesta. Fantastico! voitti 2008 maailman parhaan italialaisen ruoan keittokirjan palkinnon, mutta ostopäätöksen tein itseasiassa kuvien enkä suositusten perusteella (hyvässä keittokirjassa pitää aina olla paljon hyviä kuvia). Kuvissa Gino on syömässä, leipäkaupassa, juustotiskillä, taas syömässä, kalan kanssa, höyhenten peitossa, syömässä, jne... Toinen seikka, josta kirjassa pidän on persoonallinen ja rento tyyli (siksi ristin hänet italo-Oliveriksi). Jokaisen reseptin alussa on Ginon "käsialalla" kirjoittettuja persoonallisia kommentteja ja kannustuksia kokkaajalle. Esim. "Tästä ohjeesta tulee aina mieleeni lohturuoka. Tästä ruoasta ei kerta kaikkiaan voi olla pitämättä (paitsi jos ei pidä juustosta)." tai se kannustus, "Jos et vahdi painoasi ja haluat valmistaa nopean, helpon ja erittäin maukkaan pastaruoan, tässä on sopiva resepti. Aineksista syntyy klassinen yhdistelmä, etkä oikeastaan voi epäonnistua tämän kanssa." Tuo kinkku-sienipasta (tagliatelle panna e prosciutto) kokeillaan KC:n keittiössä ehkä joskus myöhemmin vegesovelluksena.

Ginon keittokirja vihittiin käyttöön Ginon kukkakaalihöystöllä (cavolfiore alla contadina) siitä yksinkertaisesta syystä, että jääkaapissa oli valmiina höystön pääraaka-aine. Tarvitsin kaupasta "enää" valkosipulia, sardellia, kapriksia, kalamataoliiveja ja silopersiljaa. Paikallisessa ruokakaupassa kohtasin sen tyypillisen ongelman, kun alkaa kokata ulkomaalaisesta keittokirjasta, että raaka-aineita pitäisi lähteä hakemaan kissojen ja tryffelikoirien kanssa. Soveltelin siis eilen aika vapaasti ja silopersilja muuttui tavispersiljaksi, sardellista tuli sardiini (vai ovatko ne sama kala kuitenkin?) ja kaprikset jätettiin ruoasta pois, koska niitä ei lähiruokakaupassani ollut. Kukkakaalihöystöstä tuli näinkin ihan hyvää, mutta luulen, että ne kaprikset olisivat tuoneet sen makuun kaivattua särmikkyyttä. Ruokakumppani oli taas sitä mieltä, että kalanmakuinen kukkakaali ei ole hänen suosikkinsa (jos nyt kukkakaali muutenkaan). Gino suositteli tarjoamaan lisukkeena liharuoan kanssa, mutta minusta ehkä tuntuisi oudolta sekoittaa kalan- ja lihanmaku samalle lautaselle, joten tarjoaisin tätä höystöä vaikka ruisleivän päällä alkupalana tai lisukkeena janssoninkiusauksen kanssa.

Cavolfiori alla contadina (3:lle puolitettu annos)
250 g kukkakaalia pieninä kukintoina
2 rkl ekstra-neitsytoliiviöljyä
2 valkosipulinkynttä ohuina viipaleina
30 g oliiviöljyyn säilöttyjä sardellifileitä
2 rkl suolaliemeen säilöttyjä kapriksia huuhdottuna
20 g kivettömiä kalamataoliiveja silputtuna
1,5 rkl silputtua silopersiljaa

Keitä kukkakaalia suolalla maustetussa vedessä 6 minuuttia (minä höyrytin saman ajan), kunnes se on juuri ja juuri kypsä (al dente). Kuumenna öljy pienessä kasarissa ja paista valkosipulia ja sardelleja varovasti keskilämmöllä minuutin ajan jatkuvasti sekoittaen. Lisää kaprikset, oliivit ja persilja, sekoita ja siirrä seos isompaan kulhoon. Valuta kukkakaali ja yhdistä se valkosipuli-sardelliseokseen. Sekoita ainekset varovasti nostellen jottei kukkakaali hajoa. Tarjoa kuumana.

Ja jälkiruoaksi uusi tapetti. Koska syksy on KC:n lempivuodenaika, puin bloginkin ruskaan (miksi Meriselityksillä pitäisi olla sininen tausta?). Kadulla on ihanaa kahisutella lehtiä kävellessä ja puistoissa lehtikasat puiden alla oikein kutsuvat sukeltamaan sekaan. Tyyliin kuuluu, ettei pipoon tarttuneita vaahteranlehtiä putsata pois. Ja muuten, Volbeat oli jälleen kerran rautaa ja terästä. Aivan mahtava setti heiltä eilen!

Woo-oo-oo-oo!

2010-10-07T22:20:00.004+03:00

Ottaa päähän. Ärsyttää. Elämä sucks. Give me something for the pain! Samanniminen Bon Jovin biisi hiilaisi teini-ikäistä minääni, kun elämä ottaa aivoon, mutta tällä hetkellä KC:n hyväntuulen palauttajana toimii parhaiten heavy metal yhtye Volbeatin uusin levy Above Hell / Beyond Heaven. Se on monipuolinen levy - monipuolisempi kuin juuttibändin edellinen, sekin aivan loistava kiekko.

Volbeatin edellinen albumi Guitar Gangsters & Cadillac Blood, vuonna 2008 ilmestynyt, nousi heti ilmestyttyään Suomen listaykköseksi. En epäile etteikö Above Hell / Beyond Heaven myisi lähes yhtä hyvin. Above Hell / Beyond Heaven on likainen, rämäinen ja särmä, mutta edelleen yhtä positiivinen kuin edellinen julkaisu. Ainoan miinuksen jonka Volbeatin uudesta levystä keksin on lievä itseplagioinnin tunnelma muutamissa sen kappaleissa, kuten jo Sad Man's Tonguessa käytetty bassotus muuten verrattoman 7 Shotsin alussa tai edelliseltä levyltä tuttu sävelkulku Thanks-kappaleen woo-oo-oo-oo-hengennostatuksessa.

Suen Jarkko Fräntilä on ollut kuulevinaan tällä uudella levyllä vaikutteita ainakin Metallicalta, Slayerilta, Green Daylta, Avril Lavignelta ja Gaslight Anthemilta (ja ties keltä muulta). Michael Poulsen on kyllä maininnut Metallican yhdeksi suosikkibändeistään, joten ei ihme jos sen vaikutteita kuuluu. En sano, ettenkö itsekin olisi kuulevina musiikillista vaikutusta (greendaysmia ehkä eniten, koska se on edellä mainituista suosikkini ja syvimmällä selkäpiissäni), mutta pidän Volbeatin soundia kuitenkin sen ihan omana luomuksena. Soundin luominen, kas kun, on kuin smörrebrödin tekeminen: omia suosikkiraaka-aineita pinotaan paahtoleivän päälle, jokaisen leipä on tekijänsä näköinen. KC esimerkiksi tekisi toast skagenin tupla munalla. Mutta takaisin musiikkiin. Muiksi musiikillisiksi vaikuttajikseen Poulsen on nimennyt myös Elviksen ja Johnny Cashin (jolle hän yleensä aina omistaa keikoilla yhden (tietyn) kappaleen). Keikoista puheenollen, Volbeatia kuullaan ja nähdään taas Suomessa (Turussa, Tampereella ja Helsingissä), kenties yllättävän pian Sonispheren perään joidenkin mielestä, mutta ei kai! Tottakai bändi tulee pian uudelleen maahan jossa sen levyjä myydään ennätystahtiin ja fanit tykkää täysillä ("Supporting Volbeat with love and hell fire"). Tampereen keikka on jo loppuunmyyty, mutta ehkä Turun ja Helsingin keikoille on vielä lippuja, en tiedä (enkä välitä) minulla jo on liput Volbeatin Turun keikalle. Woo-oo-oo-oo!!!!!!!!

Ciao ancora!

2010-09-22T15:22:00.000+03:00

Hyvä lukijani, KC tässä taas. Tauko on ohi. Sen aikana huomasin kuinka paljon haluan kirjoittamista vaikka toisaalta se on myös vastenmielisen työlästä toisinaan. Kirjoittaminen on minulle kuin 83-prosenttista tummaasuklaata, yksi pala riittää sammuttamaan halun siihen koska se on hyvää ja samalla kitkeränmakuista - mutta sitä on saatava taas lisää myöhemmin (ja sitäpaitsi se on terveellistäkin). Halu kirjoittaa johtuu varmaan siitä että minulla on liikaa ajatuksia, haluan luopua osasta. Minulla on varmaan aina ollut liikaa ajatuksia, koska olen siitä asti kun opin kirjaimet, kirjoittanut jotakin, johonkin, jollekin, koko ajan on ollut ajatuksia luovutettavaksi. Meriseltyksiä palaa telakalta muutamin uudistuksin. Ensiksikin, postauksien alle on lisätty nyt linkkipainike jakamisen helpottamiseksi ja samoin mielipide-painike kannustamaan niitäkin palautteeseen, jotka eivät rohkene/ehdi/osaa/jaksa aina sanallista kommenttiansa jättää. Toiseksi vanhat seilaajat huomaavat Lukulokien poistuneen - ja tilalle ei ole näillä näkymin tulossa vastaavaa elementtiä (ellette toivo) vaikka kirjallisuusharrastus jatkuu entiseen malliin. Luin pari viikkoa sitten muuten aivan loistavan fantasiakirjan Scott Lynchiltä! Locke Lamoran valheet. Lamora on sellainen robinhood-tyylinen veijari-huijarii ja sillä on oma pikkukopla johon kuuluu kladiaattori, identtiset kaksoset ja pikkupoika (jonka nimi on tietysti Kirppu)ja tämä Camorr johon tapahtumat sijoittuvat on venetsialaisempi kaupunki kuin Venetsia itse. Kirja on fantastisen nautinnollinen lukupläjäys, mutta varoitan, että sitä on todella vaikea laskea alas ennen kuin on lukenut kaikki 540 ja rapiat sivua. Sisältää ronskia kieltä, huumoria, väkivaltaa ja ennennäkemätöntä kauneutta. Suosittelisin ennen kaikkea aikuisille fantasianystäville.

Olin muuten viime viikolla Italiassa (en tosian Venetsiassa). Siellä saappaan korossa oli aurinkoista ja lämmintä ja smaragdinsinisenvihreää. Kävin uimassa Adrianmeressä ja kirjoitin auringonlaskun valossa postikortteja rannalta (en siis vain syönyt jogurttia ja viinirypäleitä kuten ehkä postauksen loppuosasta voisi joku ajatella). Joskus olisi ollut tarvetta pullolle ja paperille, olisin kirjoittanut perinteisen pullopostin. Olisin ehkä kirjoittanut sen siitä kuinka Italiasta palattuani en halua enää syödä suomalaista jogurttia tai ostaa Suomeen tuotuja viinirypäleitä. Miksi en? Koska suomalainen jogurtti on italialaiseen jogurttiin verrattuna kuin pastellimaalarin pensselinpesuvettä. Italialainen jogurtti taas on pehmeää ja sopivasti paksua (poikkeus suomalaisissa jogurteissa on Bulgarianjogurtti, varsinkin uutuusmaku sitruuna on erinomaista). Maistoin hedelmänmakuista, maustamatonta ja kahvinmakuista italojogurttia, joista kahvinmakuinen oli tietysti suosikkini.

Ajatuksiani täydellisesti komppaava kirjoitus jogurttiaiheesta löytyy Anna-Leena Härkösen ruokakirjasta Sopan syvin olemus. Siinä hän lataa niin jogurtista kuin muustakin ruokaan liittyvästä loistavaan härkösmäiseen tyyliinsä, suosittelen lukemaan (ja kokeilemaan reseptejäkin, Härkösellä pysyy kynän lisäksi myös kauha kädessä). Näen nyt kirkkaasti syyt Härkösen jupinaan jogurttimme laaduttomuudesta, sillä italialainen ja suomalainen ovat omankin kokemukseni mukaan kuin eri lehmästä (siis jogurtit). Viinirypäleisiin Italiassa pätee sama kuin jogurttiin Italiassa, siis että maku on paljon, paljon parempi italialaisissa Italiassa kuin Suomeen tuoduissa (olivat ne sitten italialaisia tai espanjalaisia). Ostin kaksi kertaa kilon viinirypäleitä paikallisilta torikauppiailta ja molemmilla kerroilla kilo tuli syötyä melkein keralla. Kilohinta ei päätä huimannut, mutta maku kyllä, siinä melkein tunsi kielellään auringonpaisteen.

Torien ja turujen ulkopuolelta löytyi myös oravan ruokaa, hervottoman isoja käpyjä (joista minä aion tehdä joulukoristeita, en syödä). Niitä toin muutaman matkalaukussa Suomeen tuliaisiksi ja itselleni. Voipi olla että joulun alla postaan tänne ensimmäisen askarteluaiheisen meriselityksen... It's good to be back.

Kaikella on määräaika

2010-06-07T21:53:00.001+03:00

Kaikella on määrähetkensä,
aikansa joka asialla taivaan alla.
- Saarnaajan kirja 3:1

"Kuusi vuotta sitten kirjoitin, kirjeen täältä jostakin..." soittaa radio. Ihan kuin siellä dj tietäisi KC:n mietteet. Kuusi vuotta sitten syntyi ensimmäinen meriselitys. Muistaakseni se oli karhun harharetkistä. Minun retkeni ovat tulleet nyt sellaiseen vaiheeseen, jossa aika ei ole enää niin kokonaan minun omaani kuin se aikaisemmin oli. Huomasin sen konkreettisesti siitä, että aika rakkaalle lukuharrastukselle väheni ensimmäisenä radikaalisti, en saanut loppuun toukokuussa kuin yhden kirjan, sen yksinäisestä ihmissusitytöstä kertovan. Yksi ainoa kirja on kirjatoukan mittapuulla vähän. Aikaa meriselitysten kirjoittamiseenkaan ei tunnu enää riittävän samaan tapaan kuin ennen ja päivitysten väli on siksi venähtänyt. Siksi tuntuu oikealta ratkaisulta pistää blogi vähäksi aikaa kokonaan syrjään.

Tuli mieleen tuo Saarnaajan kirjan kohta yllä, "Kaikella on määräaikansa..." Saarnaajan kuva ihmisestä ja ihmiselämästä on karu. Hän korostaa erityisen voimakkaasti että elämä eletään aina kuoleman edessä. "Kaikki on tullut tomusta ja kaikki palaa tomuun" (Saarn 3:20). Vaikka Saarnaajan kirja on sävyiltään melankolinen ja aika ajoin varsin pessimistinen, niin minusta se on siitä huolimatta kaunis runokirja. Ehkä suomalaisessa luonteessa on tarttumapintaa Saarnajan tyyppiselle ilmaisulle ja elämänfilosofialle? Saarnaaja on oman aikansa filosofi. Vaikka joidenkin säkeiden perusteella voisi luulla Saarnaajan kieltävän Jumalan olemassolon (esimerkiksi Saarn 3:21), ei niin kuitenkaan ole. Saarnaajalla tulee rivien välistä esiin iankaikkisen elämän toivo: "Tomu palaa maahan, josta se on tullut. Henki palaa Jumalan luo, joka on sen antanut" (Saarn 12:7).

Mutta siis, KC rullaa täällä merikarttansa kassiin ja sulkee lokikirjansa. Meriselityksiä -blogi jää telakalle nyt joksikin aikaa kirjoittajan ajan puutteen vuoksi. Mutta, kuten elokuvissa sankarit sanovat: "I'll be back". Meriselityksiäkin tulee vielä.

Syntymäpäivät, jossa syötiin lopuksi vielä kakkua ja jouduttiin ahtaalle

2010-05-03T23:21:00.003+03:00

En ollutkaan aikoihin ollut syntymäpäivillä, joten otin tänä aamuna tulleen kutsun innostuneesti vastaan. Muistelin hetken lapsuuden syntymäpäiväjuhlia, joista osaa vietettiin naamiaisina ja osaa ihan tavallisina, mutta kaikista muistin sen, että tarjottavat kiinnostivat pikkuvieraita sankarin saamien lahjojen jälkeen yleensä eniten. Kakku oli tietenkin pöydässä pääkohteena, jokainen tahtoi saada sitä ison palan. Myös pikku-KC vaikkei yleensä täytekakuista muuta syönyt kuin päältä koristeet ja kermavaahdon (ja söisi vieläkin, jos se ei olisi vastoin aikuisten kakkuetikettiä). Noin yleensä syntymäpäivillä tulee useinmiten syötyä liikaa (vaikka söisikin kakusta vain päälliset). Tämänpäiväiset Denniksen synttärit eivät olleet poikkeus tästä - mutta kakkupalan söin poikkeuksellisesti ihan kokonaan. Turkulainen Ristorante Dennis täytti vapunpäivänä 35 vuotta ja juhlan kunniaksi tarjosi pizza- ja pasta-annoksien päälle kakkukahvit tänään (ja vielä huomenna). Denniksen pizzat ovat kaupungin parhaimmistoa ja niin suuria, että ulottuvat reilunkokoisen pizzalautasen reunojen yli. Päälliset ovat runsaita ja omintakeisiakin (kuten esim. broileri-pekoni-persikka-sipuli). Jostain syystä KC päätyy Denniksessä yleensä useinmiten kuitenkin pasta-annokseen, vaikka saattoi mennessään ajatella pizzaa. Onneksi kumppani yleensä valitsee pizzan, joten hänen annoksestaan voi katsella maistiaisia. Tällä kertaa pizzassaan oli tuliset meksikolaistäytteet, jauhelihaa, salamia ja jalopenoja.

KC:n valitsema nauhapasta-annos oli hyvin valkosipulista ja oliiviöljyistä. Kun vähän kaiveli lankakasasta löytyi myös katkarapuja ja kesäkurpitsaakin (jota olisi saanut olla rutkasti enemmän kuin vain muutama puoliviipale). Joukkoon oli siroteltu myös paahdettuja pinjansiemeniä - eivät oikeastaan antaneet annokseen mitään lisägigsiä, paitsi henkilökohtaista, sillä pinjansiemenet sattuvat olemaan allekirjoittaneen herkkua. Tosin paahdettuna pinjansiemenistä häviää niiden jo muutenkin mieto maku, joten ne eivät todellakaan tuoneet tähän tujun valkosipuliseen pastaan mitään lisämakuvivahdetta, tuntui lähinnä, että ne olivat siinä vain lisätilpehöörinä. Siksi söinkin niitä muusta annoksesta erotellen. Tämä katkispasta ei yltänyt parhaimpien Denniksen pastojen joukkoon, joita KC on syönyt - vaikkakin ihan hyvää tämäkin oli (ehkä liian öljyistä kuitenkin, mistä hyvästä italialainen ehkä olisi palauttanut sen keittiöön, mutta suomalainen ei). Pinjansiementen lisäksi olisin keittiössä vakavasti harkinnut myös annoksen keskelle asetettua kuorimatonta katkaa. Ruokahalun oli viedä se, kun ensimmäisenä näkee pastapinon päällä töröttävän ravun ja sen kohti sojottavat jalat. Pöytäseuralaisellani oli erätaitoja ja minua enemmän rohkeutta kuoria rapu.

Pääruokiemme viimeistelyyn ehdittyämme olin unohtanut ikävän alkutapauksen jo melkein kokonaan (jos vältin katsomasta paperimyttyä, jossa ravun jäänteet olivat piilossa). Viimeistään hyväntuulinen ja humoristinen tarjoilijamme pyyhkäisi sen viimeisetkin rippeet yrittäessään turkulaisittain vitsaillen ja ylistäen saada kursailevan seuralaiseni taipumaan kakkupalaan. Allekirjoittanuttahan ei tarvinnut juustokakulla kahta kertaa houkutella. Voitin suurimman syöjän tittelin reilusti kakkupalan mitalla. Aika tiukkaa sen pienenkin palan kanssa ison pastan jälkeen teki, mutta hyvälle jälkiruualle on olemassa aivan oma "lisämahansa". Tarjoilijallamme ei ollut torikauppiaan lisää puheissaan, kun kehui kakkua mitä herkullisimmaksi. Kakku oli tämänkin syntymäpäiväaterian kohokohta. Jos olinkin syönyt hyvin, olin myös syönyt hyvin paljon, ja syntymäpäiviltä lähtiessämme oloni oli kuin pienen ja pullean nallen (joka juuttui kaninkoloon). Tam-tam-tiiteli-tam, hyräili hän tyytyväisenä tallustaessaan kotiin päin.

Ilmaista jäätelöä

2010-04-27T17:31:00.003+03:00

Tänään tiistaina oli taas Free Cone Day eli se päivä vuodesta, jolloin kaikki halukkaat saavat ilmaiseksi maistaa herkullista Ben&Jerry's -jäätelöä. Free Cone Day -nimeä kantava tapahtuma järjestettiin Suomessa jo neljättä kertaa, tänä vuonna Helsingin lisäksi myös Turussa, sekä Tampereella ja Joensuussa.

Viimevuotisen Helsingin Free Cone Day -kokemuksen perusteella odotin irtojäätelömaistiaista, mutta Turun torilla lehmähahmo apureineen jakoikin näitä yksittäispakattuja Ben&Jerry's Wich -jäätelöitä (kuvassa). Ei se kyllä haitannut ainakaan minua ollenkaan, Wichkin nimittäin ontaattua B&J kamaa, amerikkalaista megaherkkua ja super size nannaa - suomeksi, se on isompi, pehmeämpi, makeampi, parempi, herkumpi, etc. kuin nimeltä mainitsemattomat suomalaiset kaksosensa jäätelöaltaassa. Keksi on ihanan pehmeää, eikä näin ollen tursuta jäätelöä syöjän syliin, ja kaikenlisäksi siinä on kunnon biittejä suklaahippuja samoin kuin kermaisessa jäätelössäkin. Mutta Ben&Jerry's tuleekin Amerikasta, jossa kaikki on isompaa, hienompaa ja niin edespäin. Wich on 430 kilokaloria pelkkää nautintoa!

B&J-fanien rakastamalla vuosittaisella ilmaisjätskitapahtumalla on Amerikassa jo pitkä perinne: Ben&Jerry'sin perustajat järjestivät ensimmäisen Free Cone Dayn kotimaassaan jo armon vuonna 1979. Free Cone Day järjestetään nykyään Ben&Jerry'sin jäätelöbaareissa ympäri maailman. Valitettavasti KC:n kotikaupungissa, Turussa ei vielä ole - eikä ole kuulemma lähiaikoina tulossakaan - Ben&Jerry's -jäätelöbaaria, mutta onneksi faneja kuunnellaan, ja toivomuksestaan Free Cone Day laajeni tänä vuonna myös kolmelle muulle suurpaikkakunnalle Suomessa. Helsingissähän myyntipisteitä on jo kaksi, että turkulainen jäätelöhiiri joutuu hyppäämään junaan jos mielii maistaa lisää Benin ja Jerryn jäätelöä.

Enpä sitten tiedä kuinka moni torilla tänä aamupäivänä jonottaneista oli todellinen B&J-fani. Todellinen fani saapuisi paikalle jo hyvissä ajoin, jottei joutuisi jonottamaan tuskallisen kauaa tai jäisi peräti kokonaan ilman. Kahvimukin ja mp3-soittimen kera jaksoi KC:kin varttua jäätelörekan ovien avautumista sen tunnin mitä oli etuajassa paikalle saapunut - kuten muutama toinenkin "ice cream lover". Kun kello oli kaksitoista ja jäätelöjen jakaminen alkoi, oli jono jo pitkänä serpentiinikäärmeenä torilla. Ei se mitään, vaikka olisi kolesterolia tai laktoosi-intoleranssi, jäätelöjonoon vaan! Sillä kun kerran ilmaiseksi saa, niin tottakai suomalainen ottaa. Vaikka ei edes tykkäisi. (Kuvan henkilöt eivät liity juttuun muuten kuin että jonottivat jäätelöä - tai jakoivat sitä.)

Nuudelidekkari hawaiilaisittain (jälkiruokana salaattia)

2010-04-20T00:10:00.004+03:00

Suosikkidekkarini, Rei Shimura-sarjan vihoviimeisessä kirjassa, Rei matkustaa sukuloimaan, eikä suinkaan Japaniin, vaan Hawaiille. Mitä ihmettä?! Aikaisemmista osista tuttujen paikkojen lisäksi myös Rein antiikkiharrastus on heitetty tai tipahtanut, yli kirjoittajan (Sujata Massey) veneenlaidan. Tansupiironkien ja vanhojen kimonoiden sijaan sarjan viimeisessä osassa harrastetaan ruokaa. Välillä tuntui kuin lukisi japanilaista keittiötä harrastavan ruokablogia. Rei Shimura Havaijilla -kirjassa aikaa vietetään niin tiiviisti ruokapöydässä tai ruokaostoksilla, ettei japanilais-amerikkalaiselle neiti etsivällemme oikein tunnu aikaa edes muuhun jäävänkään (mitä nyt juoksulenkkiin aamulla kahvilaan ja takaisin ja sukulaisten hyysäämiseen). Naisia kiinnostanee, miten Rei onnistuu pitämään linjansa kohdillaan kaiken sen gourmetruokailun jälkeen, jota kirjoissa on, varsinkin tässä viimeisessä osassa. Ei kai muutama juoksulenkki viikossa hiyashi chuka -nuudeleiden, poi-maustettujen donitsien, banaanitempuran ja kookoskakun ja ties minkä japanilais-hawaiilaisen herkun kaloreita sentään polta?! Vaikka KC tunnustautuu itsekin jonkinasteiseksi "food entusiastikoksi", niin kyllä dekkarin mieluumin lukisi hyvänä dekkarina ja ruokakirjan hyvänä ruokakirjana. Rei Shimura Hawaiilla ei onnistu olemaan hyvin oikein dekkari kuin ruokakirjakaan. Lukijana minulle jäi kirjasta vähän samanlainen maku kuin ruokailusta kebab-pizzeriassa, jossa kumpikaan ei oikein tyydytä (siksi en syökään niissä). Mysteeriä kyllä yritetään rakentaa Rein sukulaisten maanomistusjutun ympärille, mutta rakennelma jää heppoiseksi. Japanilaisen tai Hawaiin ruokakulttuurin esittelijäksikään tästä kirjasta ei oikein ole. Alan termistöä kyllä heitellään syöttinä lukijalle, mutta koska asia jää melkein aina siihen, ei satunnainen lukija tartu koukkuun - ainakaan kovin helposti. KC veikkaa tämän kirjan kiinnostavan ja antavan eniten niille, jotka jo harrastavat ruoan laittoa ja ovat kiinnostuneita erilaisista ruokakulttuureista. Kylmäverinen dekkaristi sen sijaan voinee vailla minkäänlaisia menetyksen tunteita unohtaa koko kirjan, jonka suurin mysteeri näyttäisi olevan Rein rakkauselämä - ja se ruokasanasto. Hawaiilaista tai japanilaistakaan ruokaa Shimura-sarjan päätösosan kanssa ei opi laittamaan, mutta turistihawaiia oppii sivussa muutaman sanan, ja paikalliset kalatkin tulevat tutuiksi. Silti tämä kirja on Rei-fanille pettymys, jos ei tosiaan ole omatoimisen keittiömatkailun puoliammattilainen. Oikeastaan olin pettynyt sarjan kehitykseen jo aikaisemmin, mutta perfektionistina ja japanifanina halusin kituuttaa Shimura -sarjan loppuun saakka. Aina santsia ei kannattaisi ottaa.

Itseasiassa KC on syönyt viikonloppuna laadukkaammin kuin mitä on lukenut. Majoituspaikkani salaattibuffa näet notkui toinen toistaan herkullisemman näköisistä variaatioista salaatteja. Joka kerran kun ravintolaan astui, tuntui kuin taidegalleriaan olisi tullut, värejä ja tuoretta näkemystä riitti silmänruuaksi yllin kyllin. Onneksi silmillä syömisestä ei vielä tule täyteen! Jos joku luulee, että on nähnyt salaatin nähtyään jääsalaattia, tomaattia ja kurkkua samassa astiassa, erehtyy - onnekseen. Sillä hän ei ole nähnyt vasta kuin heijastuksen Salaatista. Miltäs kuulostaa salaatti säilykepunajuuresta ja ananaksesta? Ei välttämättä kovin gourmelta, mutta uskokaa pois, maku on yllätyksellisen ananasakäämää. Tai kesäkurpitsa-kukkakaali-paprika -salaatti freesissä oliiviöljy-valkosipulikastikkeessa? Vampyyrikin rakastuisi tähän salaattiin! Lehtikaalista ja appelsiinista ripauksella pippuria tulee ihastuttavan kirpsakkaa salaattia, ja herne-maissi-paprika-sekoitusta voi välillä sulattaa ravunpyrstöjen ja tuorekurkun kanssa salaattikippoon (päälle vielä loraus sitruunaista kastiketta). Käykää toki pöytään, "kau kau", kuten hawaiilainen sanoisi.

Kevät hymyilyttää

2010-04-04T14:57:00.001+03:00

Syksy on lempivuodenaikani, mutta kevättä rakastan. Keväällä luonnossa kaikki tuntuu tapahtuvan nopeutetusti, valo lisääntyy joka minuutti, vihreää työntyy esiin harmaasta maasta jokaisena päivänä enemmän, linnut laulavat yhä iloisemmin ja ahkerammin, ne oikein kilpailevat siitä kenen ääni kuuluu ylitse muiden. Näin kolme päivää sitten joutsenkolmikon lentävän pohjoiseen päin, samoihin aikoihin, kun Aurajoki kamppaili itseään vapaaksi jäästä. Jäänlähtö alkoi Pitkäperjantaina, eilen ne olivat sumppuuntuneet siltojen väleihin, mutta tänään joki näyttää olevan suurimmalta osin vapaa talven kahleista. Muistan yhä kevätrunon, joka meidän piti opetella ulkoa ala-asteella, sillä seurauksella, että muistan sen hyvin yhä. On se kumma kuinka tällaiset lorun tekeleet jäävät muistiin, vaikkei niille ole mitään käyttöä myöhemmin (kunnes kirjoittaa ylös sen blogiinsa).

Kevät puro alla jään otti vauhdin villin
puuhakkaasti pulputen
jäiset kahleet murtaen
vihelteli trillin.

Kevätaurinko houkuttelee hyönteisten ja karhujen ohella myös ihmiset ulos pesistään. Ja suomalainen terassikausi alkaa näemmä heti kun ulkona ei ole polveen asti lunta ja baarin eteen paistaa aurinko. Aurajoen rannassa ainakin muutama anniskelupaikka oli laittanut terassinsa kuntoon jo perjantaina hitaimpien vasta lapioidessa lumen jämiä omiltaan. Minun puolestani avatkoon, mutta huurteisen kanssa en terassille mene ennen kuin vasta kesällä.

Kahvia kuitenkin ulkona jo teki mieli juoda, ja keskustan kulmilta löytyikin aurinkoinen kulmakahvila. Siinä oli mukavaa meidän siemailla cappuchinoa ja americanoa ja katsella samalla ohikulkevia ihmisiä. Huomasi, että he olivat kaivaneet naftalista muutakin kuin kevättakkinsa ja -huivinsa - monen kasvoilla karehti leveä hymy. Kevät hymyilyttää.

Leveästi hymyilyttää myös seuraava kevätruno, jonka on riimitellyt Tarton suomalaisen koulun oppilas. Löysin koulun oppilaiden runokevään tuotantoa etsiessäni edempänä olleen lorun tekijää (eipä löytynyt).
Nuoren runoniekan, Pässe Riplätän kevätrunon myötä, KC toivottaa iloista kevään alkua. Runon nimi on Kevään hulinaa.

Kevät on kuin kukkasukka
ja pienen pieni lehden tukka.
Kukkakin kasvaa kuin suuri hukka ja
hukan kädessä on iso auringonkukka.
Vieressä seisoo hieno Hilla-hiiri,
hännänpäässä pieni viiri.

Perjantai on elokuvapäivä

2010-04-02T22:55:00.004+03:00

Perjantai on elokuvapäivä. Keksin sen tosin vasta tänään, joten tänään vietetään ensimmäistä leffa-perjantaita. Vielä en ole valinnut mitä katsoisin, mutta ehdolla on anime Naapurini Totoro (saa aina hyvälle tuulelle, ja sitä jos mitä kaipaan Pitkäperjantaina), toinen anime Liikkuva linna sekä kolmas, vielä nimeämätön vaihtoehto. Jenkeissä lähetetään tänä päivänä Jeesus-elokuvia lähes joka televisokanavalla (paitsi urheilukanavalla jolta tulee amerikkalaista futista tai golfia), joten pitäisikö minunkin katsoa tänä leffa-perjantaina animen sijaan vaikkapa Mel Gibsonin The Passion of Christ. Lähikirkossani esitettiin tänään Jeesuksen kuolinhetkellä Markus-passio. Se olkoon minun Jeesus-elokuvani - tai pikemminkin sountrack - tänä pääsiäisenä leffan sijaan. "Mel-passio" on minulle ihan liian inhorealistinen elokuva katsottavaksi oikeana Pitkäperjantaina. Toisessa kirkossa puolestaan esitettäisiin huomenna Kaivolla-näytelmä, joka myös kertoo Jeesuksesta. Siinä olisi "kuvakin". Passiohan on sävellysmuoto, jossa kuvataan Jeesuksen kärsimyksiä jonkin evankelistan mukaan, se ei siis ole varsinainen näytelmä. Kuuluisimpia passiosäveltäjiä lienee Johann Sebastian Bach, joka on tehnyt useitakin passioita. Esimerkkinä mainittakoon Bachin Matteus-passio.

Helsingissä "pyörisi" puolestaan Kärsimystien kohutulkinta, jonka pääosassa näyttelee japanilainen nainen. Monelle tämä on tullut kompastuskiveksi, johon kaatuu kirkkokin, ainakin äärimmäistä maskuliinista kristinuskoa tunnustavien skenaarioissa (eikö se ollutkaan naispappeus?): Koska Jeesus oli mies, nainen ei voi - eikä saa - näytellä Jeesusta? Kun Mel Gibson ohjasi oman Passio-tulkintansa, senkin ympärillä keskustelu kävi kuumana. Hienoa, että haalea supersuvaitsevainen nykyihminen reagoi suvaitsevaisuuspölyissä edes johonkin omaan uskontoonsa ja kulttuuriinsa liittyvään ärsykkeeseen, kuten Jeesus-elokuvan äärirealistiseen maskeeraukseen tai Kärsimystie-näytelmän castaukseen! Pitäisiköhän ne taajamamerkit kuitenkin ihan oikeesti muuttaa monikulttuurisemman näköisiksi, kuten TS aprilli-uutisessaan meille turkulaisille ehdotti?

Taajamamerkit olkoon nyt merkki ratkaisusta elokuvavalintaan. Katson ensimmäisenä perjantai-elokuvana Naapurini Totoron. Olen katsonut sen niin monta kertaa, että osaan juonen silmät kiinni ulkoa. Totoron tapahtumat sijoittuu kesään 1950-luvun Japanissa. Yliopiston professori Tatsuo Kusakabe ja hänen kaksi tytärtään Satsuki ja Mei muuttavat maalle lähelle metsää asuakseen lähempänä sairaalassa tuberkuloosia sairastavaa perheen äitiä. Satsuki ja Mei löytävät uudesta talosta ”sysimustia nokipalloja”, joita heidän isänsä kutsuu makkurokurosukeksi — näköharhaksi, joka tulee, kun siirtyy valoisasta paikasta pimeään.

Leikkiessään yksin pihalla Mei havaitsee pienen valkoisen totoro-olennon, joka toisen, hieman isomman ja sinisen totoron kanssa juoksee Meitä pakoon metsään. Metsässä Mei putoaa kamferipuun juurella olevaan onkaloon - ihan niin kuin Ihmemaan Liisa. Sieltä hän (siis Mei, ei Liisa) löytää suurikokoisen olennon, jonka nimeää Totoroksi. Mein isä kertoo hänelle, että vain hyvät ihmiset näkevät tämän metsän hengen. Satsuki, Mein isosisko, ihastuu näihin henkiin ja haluaa myös tavata metsän kuninkaan. Eräänä sateisena iltana Satsukin ja Mein odotellessa isänsä kotiinpaluuta yliopistolta Totoro liittyy heidän seuraansa. Satsuki lainaa Totorolle isänsä sateenvarjoa, ja Totoro antaa vaihdossa puunsiemeniä ja poistuu paikalta taianomaisen kissabussin (nekobasun) kyydissä. Tytöt kohtaavat totoroja vielä useaan otteeseen ensitapaamisen jälkeen elokuvan aikana. Lopussa perheen äidin tila vaikuttaa pahenevan, ja Mei karkaa viedäkseen äidilleen sairaalaan naapurin mummon herkullista maissia, mutta katoaakin matkalla. Satsuki pyytää apua tietysti Totorolta, joka auttaa - tietysti mielellään, ja lopulta Mei löydetään.

Hyvin pelkistetty tarinakaan ei saa minua kyllästymään Totoroon. Totoro on hyväntuulinen ja symppis elokuva, se on hykerryttävä. Siinä on oikean lapsuuden tunnelmaa. Ja koska kaikista - varsinkin lapsille tarkoitetuista - elokuvista oletetaan löytyvän sanoma, kerron teille lopuksi, oman löytöni Totorosta: Yrittämällä rohkeasti ja olemalla uteliaita ja reippaita, selviää uusista ja pelottavistakin asioista.

Tango tarinoi kirjastossa

2010-03-31T18:37:00.001+03:00

Kirjat eivät ole enää ainoita, jotka kirjastossa etuoikeudella kertovat tarinoita. Turun pääkirjaston Rotundassa Tanssiteatteri Eri esitti eilen intensiivisen ja sananmukaisesti lukijaa lähelle tulevan tarinansa tangomusiikin säestämänä: kaksi miestä, sama nainen, yksi rakkaus (tai intohimo). "Esiintymislava" oli niin pieni, että katsojana pelkäsin koko ajan jonkun tanssijoista pyörähtävän suoraan syliini, mutta nautin siitä, että esiintyjien pienimmätkin ilmeet näki ja heihin saattoi olla katsekontaktissa. Tarina tuli näin läheltä katsottuna - ja kuunneltuna, suoraan iholle ja kolmiodraama sai omatkin tunteet villiin liitoon samaan tahtiin tangon kiihkeiden askeleiden kanssa. Aivan kuin olisi seisahtunut lukemaan mukaansatempaavaa romaania hyllystä. (Kuvat KC:n)

Voi, Jeesus, se on Beckham!?

2010-03-21T13:49:00.000+02:00

Koko jalkapalloa seuraava maailma varmasti seurasi suurella mielenkiinnolla Beckhamien tämänviikkoista visiittiä Turussa, eikä KC aio mediamylläkkää heidän ympärillään kasvattaa lisää, vaan haluaa vain nyppäistä rusinan uutispullasta. Tänä aamuna Turun Sanomien urheiluosasto oli pyhittänyt vielä yhden kokonaisen sivun Beckhamin koiven vierailulle, vaikka jalka lähti kaupungista omistajineen jo päiviä sitten. Koska noiden kolmen päivän tapahtumia ei kannata enää kerrata, oli megajulkkisvierailuun otettu jutussa analyyttisempi näkökulma, yrittämällä miettiä, mitä ihmettä täällä (Turussa) tapahtui. On mielenkiintoista, kuinka yhden jalkapalloilijan vierailu synnytti niin voimakkaat reaktiot niin mediassa kuin yleisössäkin, varsinkin faneissa. Niin, tunnustan, KC oli siellä myös, bongaamassa vilausta mieskalenteriainesta olevasta suosikkifutaristaan (ihan kuin talvitakin ja koko vaatekerraston alta nyt paraskaan sixpack näkyisi) - mutta sitä ei lasketa, koska väenpaljouden nähdessään KC kääntyi kannoillaan ennen kuin autot saapuivat, tietäen, että olisi onnellisempi ilman. Ilman ikonisen Beckham-kuvan romuttamista. Tietysti tulin myöhemmin näkemään uutiskuvat myrtsistä Beckhamista joka näytti kuvissa enemminkin Manchesterin kapakkatappelusta reväistyltä wanna-be Blur-jäseneltä kuin trimmatulta I-am jalkapallotähdeltä. Mutta lehtikuva on lehtikuva, sen voi nähdä, ja sen voi unohtaa. Mutta sanoilla on vaikutusvaltaa eri tavalla. Kirjoituksessa Turun Sanomissa käytettiin Beckhamista mm. nominatiiveja sankari, puolijumala ja urheiluikoni. "Me ollaan sankareita kaikki, kun oikein silmin katsotaan", mutta puolijumalia joutuu hakemaan vähän lähimmäistään kauempaa. Antiikin mytologioissa tapaamme puolijumalia, jumalten ja ihmisten sellaisesta kanssakäymisestä syntyneitä jumalihmisiä - mutta että jalkapalloa pelaamalla ja hyvältä näyttämälläkö sellaiseksi? Ehkä siihen tarvitaan vähän muita mausteita, kenties. Urheiluikoni nyt vielä tällaisen jalkapallohullun luterilaisen korviin menettelee. Luterilaiseen korvaani kuitenkin särähtää voimakkaana David Beckhamin vertaaminen Jeesus Nasaretilaiseen - lainaan suoraan: "Ja kun tarkemmin katsomme kuvia kärsivästä, parroittuneesta, ja telotusta David Beckhamista, nousee mieleen kuva Jeesus Nasaretilaisesta, joka kärsi Pontius Pilatuksen aikana." KC kysyy vaan: Olisiko Jeesus Nasaretilainen lentänyt tänne yksityiskoneella ja ajanut mustalla limusiinilla, astunut autosta pipo syvällä päässä, suu viivana, ja jurpiintuneen näköisenä sivuuttanut häntä katsomaan tulleet ihmiset sanaakaan sanomatta ja edes katsettaan luomatta? Eikä se, että on kipuja, ole Jeesus-tasolla enää mikään selitys.

aCae - samuraitrubaduuri

2010-03-20T14:07:00.003+02:00

Kuka on aCae, minulla ei ollut aavistustakaan siitä ennen eilisiltaa. Kyllin kuuluisa silti täyttääkseen pienen paikallisen baarin Turun Linnankadulla - vai olikohan suurin osa porukasta tullut baarin toisen a-alkuisen vetämänä. Joka tapauksessa keikkapaikka, Bar Kuka, on täynnä, kun puolikymmenen aikoihin saavun paikalle. Onneksi baaritiskillä on vielä yksi jakkara vapaana. Pian tiedän miksi. Se on keskellä tyhjien ja täysien oluttuoppien vilkasta risteystä: olut, kiitos. Ei, ei, en halua olutta, paitsi jos tarjolla olisi japanilaista niin siinä tapauksessa voisin yhden vesikolpakon juodakin, ihan vain illan trubaduurin kotimaan kunniaksi. Onnekseni juomalistalta ei japanilaista olutta löydy, se olisi kuitenkin ollut samanmakuista kuin kaikki muukin pilsneri. Tilaan sitä punaista naisten olutta pitkässä lasissa, eihän japanilainen mekko yllään ja punaiset maihinnousukengät jalassa voi sentään tunturipuronestettä juoda, tyyli pitää säilyttää yhteneväisenä. Yritän kurkistella samalla pienen lavan suuntaan, joko siellä aloitettaisiin - mutta tyhjältä näyttää. Toisin kuin paikka muutoin. Joka pöytä ja penkki on käytössä, ja jälkeeni sisään tulleet lunastavat itselleen seisomapaikan. Tähyilen vapaata seisomapaikkaa, mutta sellaistakaan ei näytä enää olevan. Aloittaisipa aCae jo, toivon, enkä vähiten siksi, että pääsisin eroon leväkeksejä tyrkyttävästä viiksiniekasta ja hänen kavereistaan. Artistin kunniaksi kai, baari tarjoilee pöytiin ja tiskille ilmaisia snacksejä, niitä leväkraksuja, joiden avulla viiksivallu kai koettaa tehdä minuun lähtemättömän vaikutuksen. Hänen epäonnekseen, huomaan vain aCaen, vaikken tunne häntä vielä yhtä YouTube-videota enempää (linkki videoon postin lopussa). Lähikosketuksen häneen saan, kun artisti käy pyytämässä lasin soodavettä (istumapaikkani oli sittenkin onnistunut valinta!). Käsivartemme koskettavat tungoksessa - vain mielikuvissani, sillä japanilaisen etiketin mukaisesti aCae pitää huolen siitä, ettei tönäise tai edes suuremmasti hipaise muita asiakkaita. Olisin varmaan muuttunut amanatsuksi silkasta yllätyksestä, jos aCae olisi koskenut muutenkin kuin musiikillaan.

Tämä aCae, jonka musiikkiin olen nyt niin ihastunut parin viikon ajan, oli minulle täysin tuntematon nimi ennen eilistä. Joten ennen keikkaa tein vähän taustatutkimusta samalla, kun kynsilakka kuivui. Löysin pari videotaltiointia YouTubesta ja katakanalla kirjoitetun kotisivun/fanisivun, josta ei paljon ollut iloa minun katakanan lukutaidollani, joka kattaa oman nimeni lisäksi vain muutamia tärkeimpiä sanoja, kuten kukka ja kissa. Videot olivat sen sijaan oivallinen lähde, selvisi että aCae soittaa kitaraa ja laulaa japaniksi ja englanniksi. Baarikeikalla hän esiintyy meille akustisena, mies ja kitara, ja mikki. Setti koostuu sekä englannin- että japaninkielisistä kappaleista, joiden väliin tummahiuksinen aCae heittää parisanaisia spiikkejä ja pari suomen sanaakin (erinomaisesti äännettynä). Hänen hymynsä on ujohko, mutta tietoisen valloittava. Hän näppäilee kitaraansa kuin kysyisi siltä, mitä seuraavaksi soittaisimme, ja tuntuu eläytyvän lauluihinsa, silmät menevät hempeissä kohdissa kiinni ja ääni värisee kitaran mollisointujen kanssa samaan tahtiin. En oikein osaa kuvailla aCaen musiikkia, siinä on paljon tuttuja elementtejä, joista tulee mieleen Juha Tapio (varhaistuotanto) tai Norah Jones, mutta myös paljon uutuutta ja paljon japanilaisuutta. Ajattelen, jos samurai soittaisi kitaraa suomalaisessa baarissa, aCae voisi olla sellainen - samurai trubaduuri.

Tiiviin keikkansa lopuksi aCae kiittää yleisöään hymyillen: Arigato. Kiitos.
aCae "Butterfly"

Ei mitään rajaa

2010-03-13T17:48:00.000+02:00

Ei! Voiko 1970-luvun Egyptissä naisen asema voinut oikeasti olla näin kamala, kysyn mielessäni yhä uudelleen lukiessani Nawal El Saadawin kirjaa, Nainen nollapisteessä. Kotitöitä, kuritusta, seksuaalista hyväksikäyttöä, pakkoavioliittoja, kotiväkivaltaa... ja ilman mahdollisuutta hakea ja saada ulkopuolista apua ja tukea. Firdauksen tarinalla on tosipohja, sehän kirjassa kaikista järkyttävintä onkin. Egyptin tunnetuimman (mutta minulle sen sijaan ennestään tuntematon) kirjailijan Nawal El Saadawin kohuttu teos on ollut kielletty monissa Lähi-Idän maissa. Ymmärrettävää, sillä se ei paljon selittele eikä pyytele anteeksi, vaan heittää tosiasiat suoraan lukijan kasvoille. Firdauksen tarina on tosikertomus, jollaista ei länsimainen ihminen odota enää kuulevansa. Firdaus on tappanut parittajansa ja tuomittu kuolemaan hirttämällä. Ennen teloitustaan hän kertoo El Sadaawille rankan ja raastavan elämäntarinansa pienestä tytöstä aikuiseksi naiseksi maailmassa, jossa vain miehillä näyttää olevan arvoa ja oikeuksia. Jos jossain maailmassa on muita Firdauksia, niin siellä olisi ihmisoikeusjärjestölle seuraava kampanjakohde, kunhan siviilipalvelukseen liittyvät ihmisoikeusloukkaukset saadaan hoidettua alta ensin.

Lohikeittoa Merisalissa

2010-02-22T21:01:00.001+02:00

Kirkkaassa liemessä sipulisuikaleita, porkkanasiivuja, ja perunalohkoja sekä kaksi pariloitua lohipalasta. Tarjoillaan pariloidun chiapatta-leivän ja valkosipuli-timjamimajoneesin kera. Oheen asetetaan vielä muutama siivu muhevaa maalais-saaristolaislimppua ja voita. Ah. Ruokajuomana sopii nauttia raikasta vettä - ja lasillinen kuivaa valkoviiniä Argentiinasta. Aurinkokin kurkistelee ikkunasta uteliaana, mikä nyt noin hyvää on. Se on Ruissalon kylpylän Merisalin kirkas lohikeitto.

Kirkas lohikeitto löytyi Merisalin alkuruokalistalta. Sen olisi saanut upgradettua pääruuaksikin, mutta ainakin "la petite femme" saa itselleen riittävän lounaan alkuruoka-annoksestakin. Pyydettäessä keitosta saa kermaisen version - minulta sitä tarjoilija jopa erikseen tuli kysymän vielä tilauksemme toimitettuaan. Halusin kuitenkin kokeilla kirkasliemistä lohikeittoa vaihteeksi, joten pitäydyin alkuperäisessä liemivaihtoehdossa. Listan kuvaus keitosta oli hyvin smallish, mutta rohkea kokeilija ei taatusti kadu lusikkansa pistämistä tähän soppaan. Keiton liemi maistui kuin ruodoista keitetyltä. Makua on vaikea kuvailla, se oli kuin hämärästi tuttu ihminen, jonka nimen muistaa vasta myöhemmin jälkeenpäin - ja hymyilee. Keiton porkkanat oli pilkottu pituussuunnassaan ohuiksi lastuiksi, ja perunat pieniksi veneiksi (jotka olivat kaikki ilmeisen lahoja, kun olivat uponneet keittokupin pohjalle), mutta kaikkein innointa oli kuitenkin kala. Lohipalat oli kypsennetty erikseen (pariloimalla) ja aseteltu keittoon juuri ennen tarjoilua. Näin ne olivat säilyttäneet omat arominsa ja pysyneet kiinteinä ja kalanmakuisina (keitetty kala kun useinmiten vetistyy ja menettää ominaismakuaan). Keitto tarjoiltiin seeprannäköiseksi pariloidun chiapatta-leivän ja taiten, herkällä kädellä maustetun majoneesin kera. Ruokailija luuli ensin, että majoneesi oli leivän dippikastike (vaikkei sitä itse siihen tarkoitukseen käyttänyt), kunnes ajatteli kokeilla sipaista sitä kalan päälle. Indeed - siihenhän se kuului! En tiedä, johtuiko lounasajan hiljaisuudesta vai asiakkaista, mutta yllätykseksi lohikeiton tilaajalle tuotiin myös pari siivua muhevan tummaa limppua ja nokkare voita. Tottakai se sopi erinomaisesti lohikeiton särpimeksi, mutta siitä ei ollut mainintaa menussa, joten pääsi yllättämään. Mutta hoideltiin hyvällä ruokahalulla.

Päättelitte jo varman, että lounaalla oli seuralainekin, ja mietitte ehkä mitä tämä toinen söi. Hän tilasi miilunpolttajan pastan, oli tyytyväinen, eikä jaksanut syödä sitä loppuun. Selvää kuitenkin on, että lounaista lohikeitto vei kirkkaasti voiton, ettekä tule kuulemaan miilunpolttajan pastasta tämän enempää. Mutta suosittelemme - sekä minä että seuralaiseni - pistäytymään Ruissalon kylpylässä, Turussa, jos haluatte kirkkaasti parasta lohikeittoa Tornionjokilaakson eteläpuolelta. Ottakaa yhteyttä, kun olette tulossa, tulen mukaan nauttimaan toisen kulhollisen!

Kuuntele elokuvia

2010-02-20T16:53:00.001+02:00

Yleensä elokuvan valitsee sen juonen tai päänäyttelijän perusteella. Districk 9 on KC-esimerkki juonivalinnaisesta elokuvasta kun taas Charlie & Chocolate factory mentiin katsomaan Johnny Deppin vuoksi. Kolmas KC-metodi valita elokuva on musiikki. Hyvän musiikin selvittämiseen ei synopsis riitä eikä casting tsekkaus, sitä varten pitää katsoa traileri. Kun kuunneltavan hyvä elokuva löytyy, se mennään katsomaan. Tulevissa elokuvisa on ainakin kaksi kuunneltavaa. 9, The Wolfman, Jos rakastat.

Minkään näiden kolmen elokuvan juoni ei ollut trailerin perusteella sellainen, joka saisi KC:n elokuvateatteriin, ja viimeisessä ei myöskään ja varsinkaan musiikki (ei varsinkaan näillä lipunhinnoilla ja tällä säällä). 9 on animaatio, jossa hyvältä vaikuttaa lähinnä musiikki. Elokuva alkaa siitä kun koneet käyvät sotaa ihmisiä vastaan ja lopputulos on ihmiskunnan kannalta tietysti katastrofaalinen. Räsynukke numero 9 (äänenä Elijah - hobitti - Wood) löytää taisteluista selviytyneet numerot 1 ja 2. Varsinkin numero 1:n (äänenä Christopher Plummer) vastusteluista huolimatta numero 9 lähtee etsimään numero 2:n kanssa muita taistelutovereita. Heille selviää matkan varrella heidät luoneen tiedemiehen karmea salaisuus, joka liittyy erään diktaattorin valtakauteen. Heidän on onnistuttava pysäyttämään todella julma taistelurobotti, joka tappaa säälimättömästi. Numero 9:llä on siis valtava tehtävä edessään. Tavanomainen ja ennakoitava juoni, mutta mahtava musiikki. Voisin melkein suoran siirtyä trailerista soundtrackiin.

The Wolfman on trailereiden, julisteiden ja promokuvien perusteella jos nyt ei tuleva klassikko, niin ainakin visuaalisesti hyvin näyttävä kauhukertomus. 1880-luvulle sijoittuvan The Wolfmanin tarinassa on hyviä aineksia, ja rooleissa hyviä näyttelijöitä, kuten Benicio Del Toro ja Anthony Hopkins. Elokuva lähtee liikkeelle siitä, kun Del Toron esittämä menestynyt näyttelijä palaa kotiseudulleen etsimään kadonnutta veljeään. Juoni on rakennettu mysteeriksi, joka selviää edetessään, mutta jos on vähänkään tämäntyyppisiä kirjoja lukenut, osaa arvata loppuratkaisun. Eikä näyttelijätyö kuulemma ole niin tasokasta kuin nimien perusteella odottaisi. Jäljelle jää taas musiikki. Vertaisin The Wolfmania tässä suhteessa esimerkiksi Oliver Stonen Aleksanteriin - musiikki on aivan loistavaa, castissa on loistavia näyttelijöitä, mutta...

Ja sitten on vielä se elokuva, jonka KC jättäisi välistä viimeistään musiikin vuoksi. Neil Hardwickin Jos rakastat on näet suomalainen musiikkielokuva. Siinä turhamainen päähenkilö Ada menettää muistinsa ja aloittaa uuden elämän, jonka perustukset pohjautuvat traagiselle sekaannukselle. Kertomuksessa käsitellään saduista tuttuja teemoja, mutta nykyajassa - eikä mukana ole sammakkoa. Ehkä sammakko olisi antanut jotain pontta henkilögalleriaan, sillä hahmot tuntuvat kovin latteilta. Suorastaan epäkiinnostavilta. Musiikkikin on suomalaista perusradiosoittoa (Tämä on pop-pop-pop-pop-pop-pop-musiikkia...)

Valitettavasti suomalaisista näyttelijöistä kukaan ei saa KC:ta omalla nimellään elokuviin. Toisinaan päähenkilön mielenkiintoisuus herättää katselija-kiinnostuksen elokuvaan. Havukka-ahon ajattelija vaikuttaa sitten pappi Jaakobin olevan juuri tällainen mielenkiintoinen suomalaishahmo valkokankaalla. Veikko Huovisen esikoisteokseen Havukka-ahon ajattelija (1952) perustuva samanniminen elokuva kertoo korpifilosofi Konsta Pylkkäsestä, Hän on leppoisa, ajatuksiinsa toistuvasti eksyvä metsien mies. Metsätöiden ja muiden arjen askareiden lomassa hän syventyy tuon tuosta tuumimaan maailman menoa. Mietinnän alla on kaikki mahdollinen aina pikkulinnuista avaruuden mittasuhteisiin. Tämä elokuva on kuunneltava!

Musiikkivideon japanilainen renessanssi

2010-02-15T17:42:00.001+02:00

Eilisilta venähti pitkälle yöhön, kun rupesin katselemaan YouTubessa J-rock musiikkivideoita. Musiikkivideot eivät yleensä kiinnosta minua laisinkaan, sillä länsimaisilla bändeillä ne ovat yleensäottaen aika tylsiä ja tavanomaisia. Bändi snygeissä farkuissa ja bodyteepaidoissa soittamassa. Jos audiosta tehdään video niin minusta visuualisuuteen voisi panostaa hieman tätä enemmän. Video ei kuitenkaan voi olla sama kuin livekeikka, jossa bändin ja yleisön välille voidaan rakentaa vuorovaikutustilanne, joka musiikkivideolla ei onnistu - ellei visuaaliseen lookiin panostamalla edes yritetä. Japanilaiset rock bändit ovat ymmärtäneet tämän, ja vaikkei kaikki j-rock edes ole visual keitä niin useimmat japanilaisbändit panostavat videoihin aivan eritavalla kuin vaikkapa eurooppalaiset. Ovatko eurooppalaiset ehkä tottuneet pitämään musiikkivideota vain yhtenä oheistuotteena (toisaalta juuri musiikkivideoiden kautta esim. Hanoi Rocks teki itseään tunnetuksi)?

Visual kei on japanilaisen rockmusiikin tyylilaji, joka painottaa lavaesiintymisen näyttävyyttä. Huoliteltu ulkonäkö ja lavaesiintyminen ovat yhtä tärkeitä musiikin kanssa. Visual keitä pidetään länsimaissa yhtenä japanilaisen musiikin erityispiirteistä, mutta kaikki japanilaiset bändit eivät ole visual kei -bändejä. Japanissa visual kei on vain pieni osa monia japanilaisia alakulttuureja. Visual kei itsessään ei ole musiikkigenre, vaikka yhteisiä piirteitä visual kei-yhtyeiden musiikista löytyykin, vaan pikemminkin tyyli. Vaikka lähes poikkeuksetta nämä androgyynisen kauniit hahmot ovatkin miehiä, ei visual keillä ole mitään tekemistä transvetismin kanssa, vaan tyyli juontuu pitkältä japanilaisesta historiasta ja nykyisin siinä on myös paljon animevaikutteita.

Versailles - jonka videoita unohduin eilen illallakin katselemaan yhteen asti yöllä - on kirjaimellisesti paraatiesimerkki visual kei bändistä. Muita mainitsemisen arvosia vk-bändejä ovat mm. Nightmare, Blood ja Merry, mutta Versailles on oma suosikkiveekooni Japanista tällä hetkellä. Bändin pukeutuminen on aina hyvin teatraalista ja komeaa, ja sen musiikkivideot kertovat kappaleen tarinaa, ja pisteenä jiin päälle, heidän kitarasoundinsa on sankarimaisen komea.Se saa selkäpiin sähköistymään ja pistelee iholla kuin seikkailun odotuksen tuottama jännitys. Versaillesin puvut ja tarinat iskevät kuin miljoona volttia ja ajoituskin on täydellinen, vampyyritarinat ja kauhuromantiikka ovat nyt muutenkin nii-iin in. Katso Versaillesin musiikkivideo The Revenant Choir tästä. (Siinä on aika pitkähkö prologi...)

XOX

2010-02-14T08:00:00.003+02:00

Ystävänpäivä. Alla hjärtans dag. Valentine's Day. Postititko kortit ystäville, ostitko lahjan kullanmurulle, leipaisitko sydämenmuotoinen kakkusen, annoitko suklaakonvehtirasian rakkaalle...? Niinpä. Joulun lisäksi Ystävänpäivä tuntuu olevan toinen vuoden yleisistä juhlapäivistä, jota kuuluu viettää jotenkin näkyvällä tavalla, ja johon monilla kuuluu erityisiä vakiintuneita rituaaleja, kuten korttien lähettäminen sekä lahjojen ostaminen. Ja niin kuin kaikki hyvin tiedämme, ajatus on tärkeintä. Haleja ja pusuja!

Tutkailin suomalaisen sisäisen skeptikkoni kanssa kaupungilla millaisia ystävänpäiväjujuja on tänä vuonna tarjolla (ystävyyskin on nykyään kaupallistettu ja brändätty). Bongasin punaisia suklaakonvehtirasioita ("Ovatko nämä viime joululta, kulta? Mehän syötiin just näitä samoja...kai.") ja sydämenmuotoiseen muovirasiaan pakattuja espanjalaisia mansikoita (Mansikat ja shampanja - romanttista, mutta... ulkomaiset kasvihuonemansikat ovat yleensä aika vetisenmakuisia, millaisenhan rakkaudenviesti siitä saisi tulkituksi?). Eräs paikallinen kahvilaketju myi pinkkejä ystävänpäivämuffinsseja kahden kappaleen tarjouspaketissa ja eräs maanlajuinen donitsiketju ystävänpäiväboxeja, joista riittäisi useammallekin kamulle pinkkipäällysteisiä rinkuloita. Miksi Ystävänpäivän Väri on pinkki? Miksei vaikka vih...? ("Kateudenvihreää ystävänpäivää, hyvät ystävät!" Niinpä). Minusta makoisin Ystävänpäivä makeinen on kyllä Suukko (Mocca on parhain.)

Ystävyyden ja kiintymyksen tunteet tiivistyvät suukossa, suudelmassa, enemmän kuin missään muussa eleessä. Suukko on hellyydenosoitus, jonka ystävä suo toverilleen ja rakastaja lemmitylleen. Suutelemalla rakastavaiset vakuuttavat toisilleen tunteidensa aitoutta ja syvyyttä, ystävykset keskinäistä kunnioitusta ja toveruutta. Suudelman "painosta" voi määritellä neidon tunteet. Näin opasti suudelman "painoarvoista" nimimerkki Don Juan (ei siis se aito ja alkuperäinen naistenkaataja) kahdeksankymmentä vuotta takaperin: Jos hän (neito) rakastaa miestä, niin hän suutelee tätä alasluoduin katsein, mutta niin hartaasti ja tulisesti kuin salama iskisi. Jos kavaljeeri miellyttää häntä, niin hän suutelee lempeästi ja lämpimästi; mutta jos asianomainen henkilö on hänen mielestään yhdentekevä, niin hän suutelee tuskin tuntuvasti, ja katsoo miestä niin kylmästi, että luulisi tämän palelluttavan nenänsä. Kirjastostani en löytynyt tuota Don Juanin kirjoittamaa opasta Suutelemisen taito, mutta löysin toisen pussailukirjan, nimitäin kirjan suudelman kulttuurihistoriasta. Tämän Suudelma-nimisen tietokirjasen (127 s) on kirjoittanut Turun yliopiston kulttuurihistorian professori Hannu Salmi. Tutustuin kirjaan ja sen kirjoittajaan ensikerran sattumoisin pari päivää aiemmin, kun kahvilassani alkoi yllättäen esitelmätilaisuus suudelman kulttuurin historiasta.

Kahvielämyksiä hyllystä

2010-01-29T21:49:00.000+02:00

Poikkesin eilen pakkasta pakoon kauppaan - kirjakauppaan, josta mukanani lähti alehyllystä (kassan kautta toki) jotain kahvikissan mieltä lämmittävää, nimittäin Kahvia. Kahvia -kirja sisältää paljon tietoa kahvista, reseptejä, joissa kahvi on joko pääosassa tai vahvassa sivuroolissa. Ruokaohjeet kuitenkin vaikuttavat sen verran kubistisilta, etten tiedä selviytyisikö niistä kovin moni harrastelijakokki, tällainen wannabe-jamie tuskin. Mutta nautinkin keittokirjoissa oikeastaan eniten niiden visuaalisesta tarjonnasta (jos kuvan annos näyttää houkuttelevan hyvältä, lähden ehkä kokeilemaan sitä, ilman kuvaa olevien ruokien ohjeet saavat olla yhdistelmä adjektiivien ilotulitusta ja tolkienmaista kerrontaa ennen kuin innostun). Kuvat annoksista ovatkin Kahvia -kirjan maukkainta antia - ja kas, kuvituksestaan kirja onkin palkittu kansainvälisellä Gourmand World Cookbook -arvolla. Houkuttelevat kahvikerkut on valokuvannut tanskalainen Jes Buusmann. Kirjoituspuolesta ovat vastanneet puolestaan Tanskan johtava kahviasiantuntija Jens Henrik Thomsen ja nuori tähtikokki Rasmus Kjaer, joka resepteissä yhdistää kahvia innovatiivisesti niin suolaisiin pääruokiin kuin makeisiin jälkiruokiin kuin olisi tipahtanut suoraan planeetalta, jossa kahvi luokitellaan mausteisiin eikä juomiin. Thomsenin kahviasiantuntemus on vankkaa ja jopa kokenut kahviharrastaja tuntee saavansa jotain. Kahvia -kirja on modernein kahvikirja ja keittokirja, jonka olen suomeksi lukenut - se on kahvikeittokirja. Kahvia riittää pitkäksi aikaa tuottamaan lukunautintoa ja luomaan uutuudenviehätyksen, ja sen jälkeenkin nautintoa kahvista. Jos rakastaa hyviä kahvveja tai vain harrastaa innokokkausta, niin tämä kirja on silloin hankkimisen arvoinen teos. Mutta Turun Akateemisessa Kahvia ei enää ole saatavilla, KC osti viimeisen kappaleen. (kuva ja kuvausrekvisiitta: KC)

Verta, rakkautta, keijutaikoja ja lupauksia

2010-01-04T21:34:00.001+02:00

Uuden vuoden alku viettelee ihmisiä uusiutumaan, eikä KC voinut myöskään olla kuulematta seireenin kutsua uudistaa bloginsa ulkoasua. Jos ei kotona olekaan mitään sisustusprojektia aloitettavissa, niin oma blogihan on oivallinen korvikeareena, perustelin itselleni. Sitä paitsi, tämä sininen sopii hyvin silmieni väriin...

Jouluna oli kaikkea tekemistä ja touhuamista niin paljon, etten blogia ehtinyt juuri ajattelemaan. Luvussa olleet kirjat tuli luettua ja myös lukusuunnitelmista toteutettua yksi, Twilight-saagan viimeinen osa, Breaking Dawn (päädyin mieluumin originaaliin veriooon, koska suomennos oli vieläkin huonompaa kieltä kuin Meyerin englanti). Kummallisesti jouluna luin pelkästään yliluonnollisia olentoja, vampyyreja ja keijuja sisältäviä kirjoja. Melissa Marrin Ilki ihana todellakin oli ihana (WSOY 2008). Se oli uusi sovitus vanhasta teemasta, ihmisistä ja keijuista, tosirakkaudesta, hyvästä ja pahasta, kesästä ja talvesta. Enempää en voi kertoa paljastamatta liikaa.

Toinen joulukuun kirjani, Amanda Grangen Mr Darcy, Vampyre sen sijaan tuotti tälle Jane Austen fanille hienoisen pettymyksen. Kirjailija oli itsekin lukenut Austeninsa, sen näki kirjailijan tarjoilemissa kiharankeveistä viitauksissa "ensimmäiseen osaan" eli Austenin Ylpeys ja ennakkoluuloon, mutta juoni oli liian hyvin ennalta-arvattavissa ja tyyli välillä todella kömpelöä Austen-imitaatiota. Toisaalta kirja oli juuri siksi ihan ok, että sen esikuvana oli Jane Austenin kirja ja hahmot. Grangen kirjan julkaisulla on ilmeisesti haluttu ensisijaisesti takoa rautaa silloin kun se on kuumaa. Sellaisia kuin KC riittää ostajiksi nyt - eli kirja-addikteja, jotka ovat ihastuneet Jane Austeniin ja rakastuneet vampyyriin. Stephenie Meyerin Twilight-saagan huikean menestystarinan imussa suunnilleen kaikki missä on vampyyreja ja rakkautta menestyy nyt vääjäämättä (vaikken minä ostaisikaan jokaista). Sellaisista vampyyriklassikoista kuin Anne Ricen Veren vangit ja Bram Stokerin Drakula otetaan uusintapainoksia, ja uusia tarinoita kirjoitetaan näppäimistö tulesssa. Twilightin myötä ovat sellaisetkin menneen maailman kirjailijat kuin Bronten sisarukset, Emily ja Anne, nousseet nuorten lukijoiden tietoisuuteen ja suosioon. Vähän naurattaa se, että jonkun vampyyrin pitää ensin löytää Bronten kirja tyttöystävänsä huoneesta ennen kuin sen loistavuutta tajutaan tai sitä nykyihmiset edes lukevat. Äidinkielenopettajani yläkoulussa olisi varmaan ollut hyvin kiitollinen, jos Edward Cullen olisi kirjoitettu lukemaan Humisevaa harjua jo 1990-luvulla. Opettajani ei olisi tarvinnut yrittää kepillä ja porkkanalla saada teinejään lukemaan kaunokirjallisuutta. KC kiittää äidinkielenopettajaansa tutustumisestaan 13-vuotiaana Catherineen ja Heatcliffiin. Heidän kanssaan olen edelleen läheisissä suhteissa, samoin kuin Jane Austenin naisten ja nyt myös Edwardin, Bellan ja Jakobin. Ja on vielä eräs lohikäärme, Temeraire...

Uutena vuotena on myös tapana antaa uudenvuodenlupaus (uskaliaimmat antavat niitä useita). Kirjaholisti KC, jolla on taipumus liioiteltuun genrepysyvyyteen ja kirjailijauskollisuuteen, lupaa lukea (ja meriselittää) tänä vuonna ainakin neljä kirjaa, joiden kirjoittajalta hän ei ole aikaisemmin lukenut mitään ja joiden laji ei ole fantasia tai ruotsalainen dekkari. Ok, ei myöskään vampyyreja. Kuuntelen mielelläni ehdotuksianne.

Riisipuuron salaisuus

2009-12-22T20:40:00.002+02:00

Vaikka Joulumeny on jo kirjoitettu, selailen silti reseptejä ja ruokakirjoja. Minusta on aina viihdyttävää lueskella keittokirjoja - tai laajemmassa mielessä, ruokaan liittyviä kirjoja. Keskiaika on aina kiehtonut mieltäni ja kutkuttanut mielikuvitustani, joten mitä viihdyttävin selailuteos joutenoloisiin joulunalusiltapäiviin löytyy vaikkapa Jukka Blomqvistin ja Auri Hakomaan sympaattisesti isännöimästä keittokirjasta Keskiajan keittiön salaisuudet. Alaotsikko lupaa reseptien oheen tuokiokuvia ja mausteita, eikä lupaustaan syö. Vähempi ei tyydyttäisikään, kun kirjoittajina ovat Tallinnan Olde Hansa -ravintolan perustajat ja keskiaikaisen ruokakulttuurin tuntijat. Ravintoloitsijataustastaan huolimatta Jukka ja Auri ovat onnistuneet kirjoittamaan ohjeet yksinkertaisesti. Visuaalisesti kirja on kuin tehty myös lueskelua varten: Tekstisivuja ympäröivät kauniit ornamentit ja valokuvat ovat hyvin taitavalla silmällä lavastettuja ja räpsittyjä. Puuroihin, leipiin, alkuruokiin, keittoihin, lämpimiin ruokiin ja jälkiruokiin keskittyvien lukujen välissä käsitellään mm. keskiajan ruokaa ja terveyttä, viiniä ja olutta, sekä paastoamista. Moni kirjan resepti olisi levittämisen arvoinen mutta näin joulun alla tämä keskiaikainen riisipuuron ohje sopii hyvin kokeiltavaksi, vaikkapa heti huomenaamulla. Riisihän oli alkuaan kaukomaiden herkku, mutta pian Marco Polon kiinanmatkaltaan tuomat riisin siemenet itivät hyvin myös Lombardian lauhkeassa ilmanalassa. Tämän seurauksena riisin hinta Euroopassa halpeni, mutta riisipuuron eksoottinen mauste sahrami tuli edelleen kaukaa maan ääristä, Afrikasta. Riisipuuroon sekoitettavat rusinat ja mantelit kertoivat lopullisesti puuron tarjoajan äveriäisyydestä. Vähempivaraiset söivät ohrapuuroa, mutta rikkaat riisipuuroa. Ehkä rikkaan taustansa vuoksi riisipuurolla on Pohjois-Euuroopassa edelleen paikkansa joulun pitopöydässä, vaikka riisipuuronkin asema on nykyään arkipäiväistynyt ja laskenut mikrouunitasolle. Siitä huolimatta riisipuuro on monelle muullekin kuin KC:lle edelleen erityisherkkupuuroa, jota syödään vain talvisin ja erityisesti joulun aikaan (eikä missään tapauksessa mikroannoksina!).

Kauppiaan äveriääseen riisipuuron tarvitset:

2,5 dl puuroriisiä

5,5 dl vettä

5 dl kermaa

0,2 g sahramia

1 tl inkivääriä

suolaa

sokeria ja kanelia
manteleita ja rusinoita

Puuro aloitetaan keittämällä puuroriisit puolikypsiksi vedessä, ja sitten lisätään kerma sekä sahrami. Tämän jälkeen puuro keitetään kypsäksi, ja maustetaan suolalla ja sokerilla, inkiväärillä ja kanelilla. Aivan lopuksi puuroon sekoitetaan manteleita ja rusinoita. Keskiajalla kerman korvasi useinmiten mantelimaito, joka valmistettiin lyhyesti keittämällä kuorittuja ja murskattuja manteleita, vedessä tai viinissä mausteiden kanssa (fariinisokeria, sokeria, kanelia, neilikkaa, inkivääriä, maustepippuria, suolaa) ja siivilöimällä liemi. Näin nykyaikana lienee helpompaa vain kipaista lähikauppaan ostamaan pari kermatetraa. Jos haluaa mantelimaidon sisältämän viinin silti lorauttaa puuroon, niin ei sille mitään gastronomisteknistä estettäkään kai ole... Olisihan tämä riisipuuro Luxusta, ja vielä nautittuna oikeassa paikassa ja ajassa - jouluaamuna sängyssä tai takkatulen ääressä - kuin mansikat, kermavaahto, ja shampanja kesäaamuna merenrantaterassilla.

Kiitävi aika, joutuvi joulu

2009-12-20T16:15:00.010+02:00

Viime postauksesta on vierähtänyt aikaa niin paljon, että lumikin on ehtinyt sataa maahan kahteen kertaan. Marraskuussa tuli ensilumi, mutta eihän se pysynyt. Jouluajan alkaessa pelkäsin jo, ettei valkeaa joulua tänä vuonna saataisikaan, mutta niin vain on maa jälleen valkoinen. On se kumma kuinka lumihanki luo joulutunnelmaa - niinhän vanhassa joululaulussakin sanotaan: "On hanget korkeat nietokset, kun joulu, joulu on meillä." Jouluun onkin enää neljä tai viisi päivää riippuen siitä lasketaanko aatto mukaan. Jouluaatto ei ole virallinen almanakkaan merkitty pyhäpäivä, paitsi jos päivä osuu sunnuntaille.

Wikipedia kuvailee suomalaista joulua nostalgiseksi jouluruokaa, -lauluja ja -traditioita sisältäväksi juhlaksi, jolloin joulupukki vierailee lapsiperheitä ilahduttamassa ja jakamassa mahdollisia lahjoja. Jouluartikkeli kaipaisi päivitystä. Ainoat asiat mikä nykyjoulussa on edelleen ennallaan on lahjojen antaminen ja saaminen, ja joulukuusi, jota sitäkään ei välttämättä jokakodissa enää ole. Sisustuslehti deko opettaa modernia kuusitrendiä: "kasvata oma joulupuusi ruukkumännyn taimesta tai rakenna se ruukkuun irto-oksista". Postmodernein valitsee muovisen minikuusen. Kuusesta pääsenkin ällistelemään nykyjouluisia kuusenkoristeita, joita silmät lautasen kokoisina tuijottelin Stockmannin jouluosastolla varmaan tunnin. Oli papukaijaa, tukaania, pöllöä, akvaariokalaa, balleriinaa, nallea, puudelia, irtoenkelisiipiä, etc. Kimaltavan Sex and the city -teemajoulu olisi myös syntynyt helposti kuusenoksiin ripustettavilla huulipunilla, korkkareilla, meikkilaukuilla, pikkupeileillä, ruseteilla, yms. Joulu olisi varmaan ollut Carrien ja kumppaneiden faneilla "just perfect", jos kuusen alla olisi ollut vielä paketissa ko. televisosarjan kaikki tuotankaudet sisältävä "shoebox".

Sex and the city -joulu ei kolahtanut tällä kertaa, joten jouduin poistumaan "joulukoristetaivaasta" ilman kotiinviemisiä. Ehkä hyvä niin, sillä ne korkokengät eivät olisi tainneet sopia edes seinällämme tanssahtelevan keijun jalkoihin, ja papukaijat olisivat varmaan näyttäneet liian eksoottisilta jopa keittiömme kahvipuun oksille ripustettuina. Eipä silti, että meillä joulukuusta edes ollut tarkoitus hakea, johon koristeita sommitella.

Säästynpä siis neulassouvilta kaikki tyyni sitten loppiaisena. Eikä ruokahuoltovastuukaan paina kun viettää joulunsa nyyttärihengessä sukulaisten kanssa yhdessä. Jos olisin laittanut ihan oman joulupöydän, siihen olisi katettu jotain vanhaa, jotain uutta ja jotain lainattua. Perinteisistä ruokalajeista ehkä vain lanttulaatikko - oma ykkössuosikkini heti graavilohen jälkeen - olisi listalla, ja loput ruoat olisivat olleet innokokkailuja perinteisistä joulun raaka-aineista, porkkanasta, punajuuresta ja omenasta, sekä jotain uutta, muista ruokakulttuureista lainattua. Punajuuret olisivat kenties hautuneet uunissa vuohenjuuston ja hunajan kanssa, omenoista olisin valmistanut jälkiruokaa (punaviiniuuniomenoita) ja porkkanoista rosmariinilla maustettua alkuruokakeittoa. Tänä jouluna vastuulleni kuitenkin annettiin joulupäivän jälkiruoka kahvin kanssa - ja ajattelin leipoa kahvipöytään mokkamoussekakun (Patalinnun tarjoileman ohjeen pohjalta hieman soveltaen).

Rauhaisaa ja makoisaa joulua kaikille Meriselitysten seilaajille, toivottaa KC! Ja kiittää kuluneesta vuodesta.

Kirjakranttuilua

2009-11-24T01:03:00.005+02:00

Ehdin istahtaa tässä eräänä iltäpäivänä sohvalle kolmesti kirjan kanssa ennen kuin tajusin, etten tällä hetkellä löydä Canthin ja Meyerin rinnalle ketään. Kirjoja valitessa minulle harvoin riittää pelkkä takakansi tai sivulieve kertomaan huvittaako minua lukea kirja kokonaan. Ensimmäisenä jouduin luovuttamaan nobelkirjailija Hertta Mullerin Ihminen on iso fasaani -kirjan kanssa. En ymmärtänyt mitään hänen myllärinsä ajatuksista saatika yövartijan kirjan nimeksi asti päätyneestä aforismista, että ihminen olisi joku iso fasaani. Muller ehkä kuvaa hyvinkin autenttisesti aikansa romanialaisia oloja, mutta KC ei sitä pystynyt tavoittamaan. Kirjan vaihto.

Toisena ehdokkaana aloitin Kazuo Ishiguron vuonna 1982 ilmestynyttä, ja Winifred Holtbyn palkinnon saanutta kirjaa Silmissä siintävät vuoret, mutta japanilainen äiti-tytär suhde ei oikein lämmennyt - kirja jäi kesken jo ennen ensimmäisen luvun loppua. Pitkän päivän ilta oli ollut jotenkin parempi jo alussaan, minusta ei nyt ollut vuorikiipeilijäksi.

Kolmantena kirjana minulla oli ehdolla tämänvuotinen Kigalin kakkukauppa. Ko. kirjaa on paljon kehuttu, ja siksikin tartuin siihen suurin odotuksin. Toinen syy valintaani oli tyylillinen yhteneväisyys Alexander MacCall Smithin kanssa, jonka aurinkoisesta Mma Ramotzwe tutkii -dekkarisarjasta olen kovasti tykännyt. Mutta pettymys sai laskemaan kirjan käsistä toisen luvun kohteliaasti loppuun sinniteltyä, tyyli oli vain hailakka varjo MacCall Smithistä eikä Kigalin kakkukauppa muutenkaan tehnyt vaikutusta. Olisikihon taikinaan hulahtanut liikaa afrikkasokeria...

Ajattelin kokeilla toista ilopillerikirjaa, Booker-palkittua Paddy Clarke hähhähhää (1994). Sen uudelleenukeminen alkoikin ihan hyvissä merkeissä, kunnes muistini paljasti liiankin selvästi miten kirja jatkui. Vaikka tiesin, että todennäköisesti pitäisin kirjasta taaskin, en nyt halunnut lukea liian tuttua kirjaa. Etsin jotain minulle uutta kirjatuttavuutta. Tuolla kertaa en tavannut.

Onneksi luvussa on tällä hetkellä kaksi mieluista kirjaa, joten uusien kavereiden etsimistä voi lykätä. Minna Canthin teoksista luen tällä hetkellä viiden novellin kokoelmaa ja Stephenie Meyerilta Twilight -vampyyrisaagan päätösosaa, Breaking Dawn. Ensimmäinen on kamalan vanhaa suomea ja toinen kamalan huonoa englantia. Siltikin hyvää kirjallisuutta. Luultavasti luenkin nämä kaksi ensin loppuun ennen kuin yritän uudestaan löytää aidosti uutta kirjallisuutta.

Ajoitus ratkaisee

2009-11-06T21:38:00.001+02:00

Hiirillä tehdyn tutkimuksen tuloksien mukaan se, mihin aikaan syö vaikuttaa painoon vähintäänkin yhtä tehokkaasti kuin ruoan kilokalorit. Tutkimuksessa oli kaksi hiiriryhmää, joista molemmille annettiin saman verran ruokaa ja liikunnallisia aktiviteetteja erona oli ainoastaan ruokailun ajankohta. Toinen hiiriryhmä söi ravintonsa normaaliin hereilläoloaikaansa (eli yöllä) ja toinen ryhmä söi normaaliin nukkumisaikaansa (eli päivällä). Arvaatte varmaan kumpi hiiriryhmä lihoi testin aikana enemmän - se, joka söi vuorokausirytmiinsä nähden epänormaaliin aikaan. Tutkimuksen tuloksista on nyt sitten alustavasti vedetty johtopäätös, että ilta- ja yösyöminen lihottaa enemmän kuin saman ruokamäärän syöminen normaaliin hereilläoloaikaan eli päivällä.

Tutkimuksen tuloksista vedetyt johtopäätökset tuottivat minulla muutaman uteliaan röyhtäyksen. Entä vuorotyöläiset tai yötyöläiset, jotka ovat tottuneet epänormaaliin vuorokausirytmiinsä niin hyvin, että heille se tuntuu normaalilta päivärytmiltä (tai pitäisi varmaan sanoa, yörytmiltä), lihottaako yösyöminen heitäkin enemmän kuin päivällä syöminen? Ja sitten ovat tietysti nuo ranskattaret, jotka eivät koskaan liho! Öljyä (rasvaa!), patonkia (valkoista vehnää!), croissanteja (voita, valkoista vehnää!) marmeladilla (sokeria!) ja juustolla (rasvaa!), taitavat syödä siellä tosi aikaisin aamulla! Espanjassa ja Italiassa ihmisten luulisi lihovan ihan silmissä, koska siellähän ruoka-aika tunnetusti tulee vasta myöhemmin illalla (kun me suomalaiset jo haukotellen katsomme - kenellä televiso on - tv-uutisia iltasaduksemme ja lapset ovat jo aikaisemmin saaneet satelliitti-Nukku-Matin unihiekkaa silmilleen Pikku-Kakkosen päätteeksi).

Loppukevennykseksi, jottei iltasyöminen alkaisi ketään lukijoistani ahdistaa, kerron mitä teen nyt paitsi kirjoitan tätä: syön, vaikka kello on jo yli puoli kymmenen! (En ole koskaan ollut hyvän ajoituksen mestari.) Ja seuraavaksi aion mennä Kigalin kakkukauppaan Gaile Parkin kirjan mukana. Makoisia unia!

Partavaahtoa, punaisia piilolinssejä ja kierrätyspahvia

2009-10-19T19:02:00.004+03:00

Partavaahdolla korvattiin lumi Sergio Corbuccin Djangon kuvauksissa Italiassa vuonna 1966.

Twilight -saagan vampyyrinäyttelijät joutuivat kuvauksissa käyttämään punaisia piilolinssejä (nälkäisen vamppyyrin silmät ovat punaiset). Punaiset väripiilarit olivat niin sumentavat, etteivät näyttelijät pystyneet esimerkiksi lukemaan sähköpostejaan ne silmissään. Jakobia näyttelevällä Taylor Lautnerilla puolestaan oli New Moonin kuvauksissa hieman toisenlainen ongelma. Hänellä oli kuvauksissa melkein aina kylmä - Vancouverissa on aika kirpakkaa ja enimmäkseen Jakob on varsin vaatteettomana (loogisesta syystä). Kuvattuaan kohtauksensa Taylor Lautner juoksi aina kiireesti lämmitettyyn telttaan ja puki vaatteita ylleen kerroksittain, jotta lämpenisi siihen mennessä edes kun oli aika riisua ne uudelleen.

Loppulämmöksi vielä kierrätyslegenda: Tuulen viemää -elokuvassahan on se yksi perusteellinen tulipalokohtaus, jossa koko kaupunki palaa taustalla kun Rhett ja Scarlet ratsastavat auringonlaskuun hevosvaunuillaan. Pahvikulissithan siinä toki roihusivat, mutta kuuleman mukaan kierrätetyt, nimittäin King Kongin lavasteet. Nykyisin ei enää pahvikulisseja elokuvissa näe, sillä kaikki studiokuvausten taustat tehdään modernin digiteknologian avulla (sinitaustalla esim.). Tämä mahdollistaa hyvin realistisen näköiset taustat, ja niihin tottuneelle katsojalle (kuten KC) vanhanajan elokuvien pahvitaustat pistävät koomisina silmää ja naurattavat. Milleköhän 2050-luvun sukupolvi naureskelee meidän aikamme elokuvia katsellessaan?

Anna naiselle sopiva kenkäpari ja hän valloittaa maailman

2009-10-19T00:57:00.001+03:00

Ja näillä kengillä hän valloittaisi Ihmemaankin:
21 Shoes That Every Geek Would Love

Aika yli-ihmeellisiä jotkut noista The Toy Zonen esittelemistä kengistä. Jos etsii jalkaansa jotain perinteisempää, mutta silti nykyaikaista, niin googlettamalla Minna Parikan voi löytää etsimänsä (kuvassa eräs M.P.:n luomus). Taatusti pian (ellei jo) yhtä arvostettu kenkänimi kuin vaikkapa Manolo Blahnik ja Miuccia Prada.

Herta Müller on uusi Nobel-kirjailija

2009-10-08T20:35:00.002+03:00

Saksalaiskirjailija Herta Müller sitten voitti Nobelin kirjallisuuspalkinnon tänä vuonna. Palkintokomitea kiittää Mülleriä kyvystä kuvata juuriltaan pois joutuneiden mielenmaisemaa runon tiiviydellä ja proosan suoruudella, kertoo Yle.fi kulttuurisivullaan meillekin, jotka emme Müllerin tuotantoa tunne. Minulle hän on ainakin aivan uusi nimi kirjallisuudesta, mutta luenkin enemmän suomalaista ja anglo-amerikkalaista nykyrunoutta kuin eurooppalaista, ja novelleja melko vähän (Herta M. siis kirjoittaa pääasiassa runoja ja novelleja). Täytyy ehkä oman yleissivistyksensä päivittämismielessä tutustua nobelpalkitun kirjoittajan teoksista ainakin yhteen.

Müllerin ensimmäinen novellikokoelma, pienen saksankielisen romanialaiskylän elämästä kertova Niederungen, ilmestyi Romaniassa sensuroituna vuonna 1982. Kaksi vuotta myöhemmin se julkaistiin kokonaisuudessaan Saksassa. 1999 kirja julkaistiin Yhdysvalloissa nimellä Nadirs. Ellei sitä vielä ole käännetty suomeksi, niin veikkaanpa, että Nobelin kirjallisuuspalkinnon nosteessa Herta Müllerin kirjoja aletaan nyt kääntää meilläkin.

Hänen uusin romaaninsa, elokuussa ilmestynyt Atemschaukel, kertoo puolestaan 17-vuotiaasta romaniansaksalaisesta pojasta, joka viedään toisen maailmansodan aikana pakkotöihin Neuvostoliittoon. Tämä käännettäneen Nobel-palkinnon vedossa suomeksikin nopealla aikataululla. En ehkä jää odottelemaan sitä, vaan yritän löytää Nadirsin Akateemisesta (jolla englanninkielisen kirjallisuuden valikoima on yleensä laajempi kuin kilpailijoillaan, ja hintatasokin vähävaraisystävällisempi). Esikoisteokset kun ovat minusta kaikkein houkuttelevimpia lukea.

Nobelin kirjallisuuspalkinnon tänä vuonna saa...

2009-10-07T22:37:00.001+03:00

Margaret Atwood, Milan Kundera, Philip Roth, siinä kirjoitushetkellä kolmen kärki HS.fi:n Nobelin kirjallisuuspalkinto-äänestyksessä. Minäkin kävin antamassa äänen, toisin sanoen veikkaamassa mahdollista palkinnonsaajaa, mutten ketään edellä mainituista. Uskoisin, että koska edellisvuonna kirjallisuuden Nobel meni ranskalaiselle, niin tänä vuonna sitä hyvin todennäköisesti ei saa eurooppalainen kirjailija. Tottakai voittaja valitaan kirjallisten ansioittensa perusteella, mutta jonkinlainen kiertosykli valintaan vaikuttanee. Minusta olisi kyllä hienoa, jos kirjallisuuden Nobel annettaisiin suomalaiselle kirjailijalle - mutta harmillisesti en keksi nyt ketään potentiaalista ehdokasta. Jari Tervo ei ainakaan. Anna-Leena Härkönen kenties. Hän on taitava ja monipuolinen kirjoittaja, joka on onnistuneesti tarttunut vaikeisiinkin aiheisiin, kuten itsemurhaan ja lapsettomuuteen. HS.fi:n veikkauslistassa ei ollut yhtään suomalaista, eikä taida olla Nobel-ehdokaslistassakaan senpuoleen. Onhan suomalainen sentään kerran saanut Nobelin kirjallisuuspalkinnon, nimittäin F.E. Sillanpää vuonna 1939. Sillanpään jälkeen suomalaisia kirjailijoita ei ole palkittu Nobelilla, eivätkä suomalaiskirjailijoiden nimet ole usein esiintyneet palkintoveikkauksissa.

Huomattavin muista suomalaisten saamista kirjallisuuspalkinnoista oli Paavo Haavikon vuonna 1984 saama Neustadt-palkinto. Monet vuodesta 1970 jaetulla Neustadt-palkinnolla palkituista, palkintoehdokasta tai palkintoraadin jäsenistä ovat myöhemmin saaneet kirjallisuuden Nobel-palkinnon. Vuonna 1993 Haavikolle myönnettiin Ruotsin Akatemian pohjoismainen palkinto, mutta kirjallisuuden Nobelia hän ei koskaan saanut. Tuotantonsa laajuuden ja tason perusteella sekä kulttuurisen aktiivisuutensa puolesta, Haavikko kyllä Nobelin kirjallisuudesta olisi ansainnut, jos vielä eläisi (kuoli melkein päivälleen vuosi sitten).

Kenelle teistä kuuluisi kirjallisuuden Nobel tänä vuonna? Käykää HS.fi:ssa veikkaamassa omaa suosikkianne. Äänestettyään näkee heti kuka johtaa ja kenen voittoon uskotaan vähiten. Nobelin kirjallisuuspalkinnon saaja ratkeaa ihan oikeasti hiukan myöhemin tässä kuussa, kun Ruotsin akatemia sen ilmoittaa.

Michael Jackson's THIS IS IT

2009-09-29T21:31:00.002+03:00

Jotkut tulevaisuuden skenaarioista on helppo arvata. Ei epäilystäkään, elokuva Michael Jacksonista tulee lyömään kaikki katsojaennätykset - niin totta kuin hän on popin kuningas.

Leona Lewis: Footprints In The Sand - Jalanjäljet hiekassa

2009-09-18T11:11:00.001+03:00

Eräs mies näki yöllä unen. Unessa hän käveli rannalla Jeesuksen kanssa. Yhtäkkiä taivaalle ilmestyi tapahtumia hänen elämästään. Elämänsä jokaisen vaiheen kohdalla hän näki hiekassa kahdet jalanjäljet: omansa ja Jeesuksen.

Kun hänen elämänsä viimeisinkin tapahtuma oli kulkenut hänen silmiensä editse, hän tarkasteli hiekkaan jääneitä jalanjälkiä. Silloin hän huomasi, että hänen elämänsä polulla näkyivät usein vain yhdet jalanjäljet - ja juuri silloin kun hänellä oli ollut kaikkein vaikeinta elämässään.

Tämä kiusasi häntä, joten hän kysyi asiaa Herralta: "Herra, silloin kun päätin seurata sinua, sinä lupasit kulkea aina kanssani. Mutta nyt näenkin vain yhdet jalanjäljet elämäni vaikeimpien aikojen kohdalla. En ymmärrä, miksi jätit minut juuri silloin kun olisin tarvinnut sinua eniten."

Herra vastasi: "Rakas lapseni, minä rakastan sinua, enkä voisi koskaan jättää sinua. Yhdet jalanjäljet tarkoittavat, että silloin kun olit koetusten ja kärsimysten keskellä, minä kannoin sinua."

Baristani lehdessä (ja kaksi kahvireseptiä)

2009-09-15T11:14:00.002+03:00

Sehän on mun baristani! Tämän aamun banaani-kahvipirtelöä siemaillessani lehdestä aukesi eteeni tutun miehen kuva. Olen tainnut aikaisemminkin jo teille hehkuttaa turkulaista kahvilaa nimeltä Café Art? Siinä kahvilassa saa aivan tajuttoman hyvää latte taidetta by Mikko Haahti. Tämä turkulainen huippubarista Café Artista poseerasi siinä lehtikuvassa valokuvaajalle kädessään kupillinen elsalvadorilaista kahvia. Tottakai minä Haahtin tunnistin, hän on syy, miksi Art on suosikkikahvilani Turussa (ja koko Suomessa). Tällä viikolla en taida Artiin kuitenkaan poiketa, koska hän, Haahti on kisaamassa Nordic Barista Cupissa Islannissa eikä valmistamassa täydellisintä lattea minulle (ja muille kahvikissoille). Kyseessä ovat pohjoismaiset mestaruuskisat, joissa vastakkain asettuvat joukkueet kaikista viidestä Pohjoismaasta. Kisan teemana on tänä vuonna Costa Rica. Sopii hyvin nykyiseen alkuperämaakahvi-innostukseen. Tämän hetken trendinä kahvimaailmassa ovat nimenomaan puhtaat alkuperämaakahvit eli parasta makua ei haetakaan eri kahvilaatuja sekoittamalla. Tämän hetken trendi on myös kahvi kahvina - mutta minä aion olla noudattamatta muodin oikkuja ja tilata edelleen Artissa tupla latten (heti kun baristani palaa kisoista).

Aamuisen kahvi-banaanipirtelöni ohje on yksinkertainen (löytyy Cheryl Linbladin Muffinit ja jogurttipirtelöt -kirjastakin): Tarvitaan yksi banaani, 1,5 dl kylmää, vahvaa kahvia, 1 dl maitoa ja ripaus kanelia. Kaikki ainekset paitsi kaneli pannaan blenderiin ja pyöräytetään sekaisin, sileäksi juomaksi. Kanelia ripotellaan valmiin juoman pinnalle ennen tarjoilua. Namia ja piristävää!

Mutta jotta blogini olisi muodinmukainen, tarjoilen loppuhuipennukseksi Mikon syyskahvireseptin Turun Sanomista: Keitetään isoon kahvikupilliseen puoli kuppia tummapaahtoista alkuperämaakahvia (6g kahvia / desilitra vettä). Kuumennetaan maitoa kuppi täyteen. Mausteeksi kanelia, jota voi laittaa ripauksen kahvin joukkoon jo ennen suodatusta. Kanelin voi jättää poiskin, sillä tämän hetken trendi on kahvi kahvina. KC on harrastanut tämäntyyppistä kahvia aina joulun aikaan.

Papa Hemingway -nostalgiaa

2009-09-12T13:01:00.003+03:00

Luen parhaillaan suomalaista esseekokoelmaa Fidel Castron ja Ernest Hemingwayn Kuubasta (ks. lukulistani). Se kai saa minut nostalgiseksi Hemingwayn suhteen - jälleen kerran elämässäni. Rakastuin Hemingwayhin jo hyvin nuorena enkä koskaan ole päässyt tämän rakkauteni ylitse. En voi olla rakastamatta kirjailija Hemingwayta, vaikka miehenä häntä tuskin olisin voinut rakastaakaan, sen verran liian macho hän oli makuuni, rakasti liian paljon alkoholia, aseita ja naisia.

Ernest "Papa" Hemingwayn syntymästä on tänä vuonna kulunut 110 vuotta. En muista missä kuussa Hemingway syntyi, mutta minulla on sellainen mielikuva, että hän oli kesän lapsia. Voin tietysti olla täysin väärässä, ja Hemingway syntyikin talvella. Joka tapauksessa siitä on jo 110 vuotta aikaa.

Ristiriitaisesta Hemingwaysta on jäänyt elämään paljon erilaisia tarinoita, enemmän tai vähemmän luotettavia, ylistäviä, katkeria, jopa mustamaalaavia. Hemingway nimittäin rakasti, riiteli, raivosi ja sopi, herätti ihastusta ja paheksuntaa. Hemingwaysta on kirjoitettu hyllymetreittäin kirjoja, kuten hän itsekin kirjoitti ja julkaisi paljon. Suomalaistenkin klassikkolukemistoon Hemingwayn teokset kuuluvat. Minäkin olen tutustunut häneen ensi kertaa jo kotikirjastossa, vanhempieni kirjahyllyssä. Muistaakseni aivan ensimmäinen Hemingwayni oli Kilimanjaron lumet -novelli. Siihen palaan yhä uudelleen, kun tulee "Papaa" ikävä. Lumipeitteinen Kilimanjaro on tiettävästi maailman korkein itsellinen tulivuori Itä-Afrikassa, se jököttää siellä yksinään savannilla. Tätä en tiennyt silloin lukiessani Hemingwayn novellia, mutta Kilimanjoaron lumet oli minun vuorikokemukseni. Luin novellin nuoruuden passiolla, ja samastuin kuolevaan metsästäjään, vaikka olin joka suhteessa kaukana hänestä.

Kilimanjaron lumet -novellissa suuri valkoinen metsästäjä saa savannilla viattomalta näyttävän naarmun jalkaansa, mutta haava tulehtuu tosi pahasti ja terveydenhuollon puuttuessa kuolema lähestyy. Ennen lopulliseen uneen vaipumista metsästäjä uneksii päässeensä pelastavaan lentokoneeseen, joka kuljettaisi hänet hoitoon. Mutta jossain vaiheessa koneen suunta muuttuu. Ollaankin matkalla kohti Kilimanjaron lumia: viimeinen näky on suunnaton valkeus. Ernest Hemingway tarkoitti kai Kilimanjaron lumilla nimenomaan kuolemaa, viimeistä valkeutta.

Jos Papa Hemingway teki toisten elämästä vaikeaa, ei hänen oma elämänsäkään ollut helppo. Loppuaikoinaan hän kärsi depressiosta ja vainoharhaisuudesta. Hemingway teki itsemurhan 1961. Sanotaan että itseään ampuneet, mutta eloon jääneet ovat nähneet kuoleman portilla samanlaisen valkeuden kuin Hemingway kuvasi Kilimanjaron lumilla...

Luettuani Kilimanjaron lumet seurasi sitä monta muuta Hemingwayta, olin rakastunut tuohon macho-kirjailijaan. Muunmuassa nämä Hemingwayt olen lukenut - ja voin suositella:

Ja aurinko nousee (The Sun Also Rises, 1926)
Jäähyväiset aseille (Farewell to Arms, 1929)
Kirjava satama (To have and have not, 1937)
Kenelle kellot soivat (For Whom the Bell Tolls, 1940)
Vanhus ja meri (The Old Man and the Sea, 1952)

Kunnes vihasi asettuu

2009-09-07T13:00:00.001+03:00

Hyvä tuuli tulee luonnosta ja onnellisuus pienistä asioista: hymy ja katse silmiin ihmiseltä, kirpeän syystuulen tuoksu, uudet syyskengät, kävelyretki kaupungilla ilman erityistä päämäärää, hetki kahvilassa, hyvä kirja, joka tempaa mukaansa, mitä asioita kenelläkin. Minulla on juuri nyt tuollainen onnellisuutta buustaava hetki: istun rauhallisessa kahvilassa, olen saanut kahvinautinnon, ja eilen satoi syksyisesti ja minä luin, luin, luin, en malttanut lopettaa ennen kuin kirja oli luetu kokonaan. Olen lukija, joka rakastaa kirjoitettua kieltä, kun se hivelee ihon pintaa kuin rakastajan sormi kulkisi käsivartta ylöspäin tai kuin mausteiden kirjo maistuisi kielellä ja sitten aistihavaintoina tietoisuudessa, tuhansina impulsseina hermosoluissa.

Åsa Larsson teki sen taas, sai minut koukkuun, lukemaan kunnes ei ole enää muuta kuin loppu. Kunnes vihasi asettuu on hänen neljäs Rebecka Martinsson -dekkarinsa, mutta yhtä tuoreentuntuinen kuin ensimmäinen. Luulen, että tämä johtuu hänen lahjastaan kertoa asioista kuin ne olisivat ainutlaatuisen ihmeellisiä ilmestyksiä ensimmäistä ja viimeistä kertaa tavoitettavissa. Tai siitä kuinka hän kuvaa karua Lapin luontoa (varsinkin talvea) niin väkevin mutta kuitenkin kauniin lausein, että melkein voi tuntea ja nähdä Kiirunan pakkasen ja Kurravaaran kinokset edessään. Åsa Larsson muuten onkin kotoisin Kiirunasta, joten luontokuvauksen autenttinen ote lienee syntyperäistä. Ihmiskuvaus on samantasoista, yhtä viiltävän tarkkaa ja karua kuin Jällivaaran rinteet. Mutta kuitenkin siitä on aistivinaan kirjailijan pohjimmaisen uskon ihmisen hyvyyteen. Murhadekkarikirjailijan.

Åsa Larssonin esikoisdekkari Aurinkomyrskystä tuli loistava arvostelu- ja myyntimenestys niin Suomessa kuin muualla maailmassa. Pohjois-Ruotsin pikkukaupunkiin sijoittuva Sudentaival -dekkari ilmestyi kymmenessä maassa. Sandrew Metronome osti Larssonin kolmen kirjan filmioikeudet ja Aurinkomyrsky-elokuva tuli Suomen elokuvateattereihin keväällä 2008. Elokuva oli kirjaan silmittömästi ihastuneelle aika iso pettymys, mutta huomaan siitä huolimatta odottavani Sudentaivalta jo elokuvateattereihin. Larssonin kolmas martinssonilainen on käännetty Musta polku -nimisenä. Kun muutama päivä kirjakaupassa etsin jotain hyvää luettavaa, katselin myös Mustaa polkua, mutta päätin takakannen luettuani ja mukana olleelta ystävältä mielipidettä kysyttyäni, hypätä sen yli viidenteen osaan. Tuntui siltä, että Musta polku oli kirjoitettu kansainväliseksi trilleriksi jotenkin väkisin ajan trendin ohjaamana. Lukijana halusin pysytellä Kiirunassa, johon Rebecka Martinssonkin oli Tukholmasta ilmeisen kotiutunut enkä huidella juonen viemänä jossain Afrikkassa. Rebecka Martinsson -dekkarit on kuitenkin kirjoitettu mielestäni niin että osat voi hyvin lukea myös itsenäisinä. Mielestäni jopa vain Aurinkomyrsky-elokuvan nähneet voisivat aivan hyvin lukea Kunnes vihasi asettuu -kirjan ilman sarjan aikaisempaa tuntemusta ilman että tuntisivat oloaan ulkopuolisiksi. Aukot joita jää, jos ei ole lukenut aikaisempia osia, on helppo täyttää luonnollisilla päätelmillä, mutta toisaalta aukot eivät edes häiritse sujuvaa kirjassa etenemistä. Kunnes vihasi asettuu oli pakko melkein lukea siltä istumalta, aloitin lauantai-iltana ja lopetin sunnuntai-iltana, sadesääkin tuntui olevan sillä kannalla, että Kiirunan maisemista poistutaan vasta "kunnes vihasi on asettunut".

Åsa Larssonilta suomennetut teokset:
Aurinkomyrsky (Otava 2005) (ruotsinkielinen alkuteos Solstorm, 2003)
Sudentaival (Otava 2006) (ruotsinkielinen alkuteos Det blod som spillts, 2004)
Musta polku (Otava 2007) (ruotsinkielinen alkuteos Svart stig, 2006)
Kunnes vihasi asettuu (Otava 2008) (ruotsinkielinen alkuteos Till dess din vrede upphör, 2008)

Aamukahvit - vaikkei se estäkään (enää) dementiaa

2009-08-31T10:10:00.016+03:00

Kaadoin itselleni kahvia (ja tein sille maitovaahdosta hunnun) - ja avasin aamun lehden... Sarjakuvat naurattivat, ulkomaan uutiset eivät. Terveys-osiosta löysin uusia tutkimustuloksia referoivan pikkujutun: Kahvista ei olekaan dementian estäjäksi. Tuoreen suomalaistutkimuksen tuloksista luin tämänaamuisesta lehdestä - kahvikupin ääressä. Tutkimus siis osoittaa vääräksi joissakin muissa selvityksissä saadut havainnot, joiden mukaan kahvinjuonti voisi estää henkisen suorituskyvyn rappeutumista ikäihmisillä, ja joiden faktisuuteen myös minä luotin. Kaksostutkimuksessa oli seurattu keski-iässä noudatettuja kahvinjuontitottumuksia hiukan yli 2600 suomalaisella sekä samojen henkilöiden henkistä syuorituskykyä vanhempina ikävuosina. Koeajan lopulla henkisiä kykyjä oli testattu vakioidulla kyselyllä puhelinhaastatteluna. Vaikka kahvinjuonti oli keskimäärin suurta ei sillä ollut vaikutusta henkisten kykyjen säilymisessä. Kahvinjuontia ei voitu tutkimuksessa myöskään yhdistää dementien tai muiden tiedollisten ominaisuuksien tasoon vanhuusvuosina.

Siinä lähti siis taas yksi terveellinen palikka aamiaispyramidista pois. Aamiaismurothan eivät enää aikoihin ole olleet kovin terveellisessä maineessa (liikaa suolaa ja sokeria, olemattoman vähän kuituja) ja lehmänmaidon tarpeellisuus aikuiselle ihmiselle on kyseenalaistettu. Joten mitä hyvää jää aamiaiselta? Tuoreen kahvin herättelevä tuoksu, murojen lapsellinen ritina ja ratina maidossa - hyvää huomenta!

Vastapoimittuja uusia tietokirjoja

2009-08-29T00:10:00.013+03:00

Turun Sanomat julkaisi eilen perjantaina LISTAn syksyn uusista tietokirjoista. En ollut kotona aamulla lukemassa lehteä, mutta LISTA oli ajattelevaisesti poimittu minulle talteen, ja sain sen illalla luettavakseni. Ja merkattavakseni. Jokaisen kiinnostavan kirjauutuuden kohdalle vedin lyijykynällä paksun viivan: "tämä on hankittava". Jos sinä olisit minä, marssisit Akateemiseen vähintäänkin pitkän ostoslistan kera. Siellä selaisit kirjat ja poimisit mukaan kaksi, kolme parhaimman tuntuista. Tässä valintani TS:n LISTAlta (kommentein):

Marianne Ojanaho : Keisari Nero. Roomalaisen taiteilijakeisarin elämäkerta. Atena

(Elämäkerrat, muistelmat)

Antony Beevor ja Artemis Cooper : Pariisi miehityksen jälkeen 1944–1949. Panoraama sodanjälkeisestä kulttuurielämästä. Siltala [Beevorin nimi on historiakirjoissa laadun tae]

Thomas J. Craughwell : Barbaarien valloitusretket. Varhaiskeskiajan sotapäälliköistä. Karisto

Adrian Goldsworthy : Rooman valtakunnan tuho. Kuvaus antiikin mahtivallan häviöstä. Ajatus [edellinen A.G.:n kirja Rooman sotilaista oli nimittäin hyvä]

Pertti Haapala ja Tuomas Hoppu (toim.) : Sisällissodan pikkujättiläinen. Artikkeliteos kevään 1918 tapahtumista. WSOY

Sari Katajala-Peltomaa ja Raisa Maria Toivo : Noitavaimo ja neitsytäiti. Keski- ja uuden ajan naiskuvia. Atena

Juha Siltala : Sisällissodan psykohistoria. Sodan psyykkisistä puolustuskeinoista. Otava

(Historia)

Risto Ahti : Tie, köyhyys, ilo. Esseitä luovuuden ja hengellisyyden rajapinnoilta. Kirjapaja

Richard Eldridge : Johdatus taiteenfilosofiaan. Katsaus taiteenfilosofisiin teorioihin. Gaudeamus [en ole koskaan oikein uskonut että taiteellakin olisi filosofia, joten on siis kiintoisaa lukea filosofiaa johon ei usko]

Michael Foucault : Sanat ja asiat. Tutkimus modernin ajan ihmistieteistä. Gaudeamus [Foucault pelotteli jo pelkällä heilurillakin!]

Douglas Hofstadter : Olen outo piiri. Sielun ongelma tietojenkäsittelytieteen näkökulmasta. Terra Cognita [onko tässä A.I.:n selitys?]

Stuart A. Kauffman : Pyhän uusi keksiminen. Systeemiteoreetikon ajatuksia uskonnosta ja jumaluudesta. Terra Cognita

Jukka Paarma : Ihmisen huuto. Arkkipiispan kirjoituksia oikeudenmukaisuudesta ja armosta. Kirjapaja [viisas piispa, olen tavannutkin, mutta ensisijaisesti lukenut]

(Filosofia, uskonto)

Carl Jacob Gardberg : Santiago de Compostela. Matka apostoli Jaakobin haudalle. Matkakuvaus pohjoismaisesta näkökulmasta. Atena

(Matkat, maantiede)

Tuomas Heikkilä ja Liisa Suvikumpu : Pyhimyksiä ja paanukattoja. Kulttuuriretkiä Suomen kirkkoihin. Kirjapaja

Maiju Lehmijoki-Gardner : Askeettien pidot. Uskonnot ja syömisen etiikka. Syömisen kulttuurihistoriaa. Kirjapaja [jos taiteen filosofia on kummallinen ilmiö, niin kyllä syömisen kulttuurihistoria on niin outo otus, että täytyy tutustua]

(Kulttuurihistoria)

Juha-Pekka Koskinen : Harkittu murha – Kuinka rikosromaani kirjoitetaan. BTJ Kustannus [voisikohan opusta käyttää muuhunkin...?]

J.R.R. Tolkien : Kirjeet. Näkymiä kirjailijan työhön ja elämään. WSOY

(Kieli, kirjallisuus)

Hyvää poimintaretkeä kirjakauppaan, kaikille!

Koko LISTAn löydät täältä.

Löydetty sotilas

2009-08-18T00:00:00.001+03:00

Jostain syystä sotakirjoja tarttuu hihaani nyt päivä päivän jälkeen. Viikonloppuna kirjakaupasta kaksi, ja tänään löysin Unohdetun sotilaan, joka taisi olla todellakin unohdettu siihen mistä sen löysin. Raukkaparka oli niin hylättynä siinä, että otin mukaan ja tarjosin paikan kirjahyllyni sotahistoriakomppaniasta. Guy Sajer on tosin vain poikanen komppanian muihin verrattuna. Saksalais-ranskalainen Sajer oli vain kuusitoistavuotias lähtiessään 1942 kohti Stalingradia ja taisteluita. Kirjoitus on muistelmissa juuri sellaista nuorukaisen palavaa intoa ja näyttämisenhalua säteilevää harakanvarvasta, jollaista vain teini-ikäiseltä voi odottaakin, innostusta on paljon enemmän kuin kykyä pukea se sanoiksi. Mutta nuoruudelle antaa paljon anteeksi, ja Sajerin innokkuuden mukana poukoilevaa tekstiä lukee, varsinkin kun tietää, että hän ei ollut ainoa lajiaan. Aatteen ja isänmaan puolesta moni muukin on ollut valmis tarttumaan aseisiin ja sietämään äärimmäisiä olosuhteita, väsymystä ja nälkää ja ainaista kuolemanvaaraa. Mielenkiintoista on se, että rintamalla urhoollisiin ja äärimmäisiin suorituksiin ei ajakaan enää niinkään rakkaus isänmaata kohtaan kuin syntynyt rakkaus joukkutovereita kohtaan. En nyt tarkoita mitään homoeroottista rakkautta vaan puhdasta toveruusrakkautta, joka sitoo sotilaat moraalisesti yksikkönsä toisiin jäseniin. Sotilastoverin pelastamiseksi ollaan valmiit vaikka heittäytymään kranaatin päälle tai juoksemaan luodin eteen. Olen vasta aloittanut lukemaan Unohdettua sotilasta, joten en tiedä johtaako sama fileo-rakkaus myös Sajerin uhrautumaan joukkueensa eteen. Hänen nuori ja puhdas intonsa vain antaa olettaa jotain sellaista tapahtuvaksi. Ovathan he sentään menossa kohti Stalingradia, rintamaa, jolta harvat palasivat takaisin. Stalingradin taistelusta puhuttaessa ei voi jättää mainitsematta Anthony Beevorin loistavaa (mutta erittäin rankkalukuista) teosta Stalingrad, (1998). Tältä tuotteliaalta brittihistorioitsijalta ilmestyi muuten viime vuonna jälleen WWII-aiheinen kirja: D-Day. (Tämä Normandian maihinnoususta kertova historiateos on ollut hankintalistallani ilmestymisestään asti, mutta sen hinta on edelleenkin liian korkea tällaiselle "aivan tavalliselle rivimiehelle".)

Ne harvat

2009-08-17T00:12:00.004+03:00

Kirjakauppaan ei kannattaisi lukutoukan ja kirjafriikin eksyä harhailemaan, sillä aina hyllyistä löytyy joku teos, joka puhuu hänelle kuin ei mikään kirja ennen sitä. Tällä kertaa KC joutui peräti kahden kirjan vangitsemaksi - ja kassan kautta oli poistuttava (onneksi ne olivat alennuksessa). Mukaan kotiin lähtivät Tuomas Hopun ja Alex Kershawen kirjat Tampereen naiskaartista ja Toisessa maailmansodassa Britannian ilmavoimissa lentäneistä amerikkalaisista. Tuomas Hopun kirja Tampereen naiskaarti. Myytit ja todellisuus on ensimmäisiä kriittisiä selvityksiä sisällissotaan osallistuneiden naisten kohtaloista Tampereella, ja Alex Kershawen Vieraalla taivaalla puolestaan jo kyseisen kirjoittajan kolmas II maailmansota-aiheinen teos. Keksin vasta äsken, mikä muu teoksia yhdistää kuin yleisteema, sota - nimittäin niiden päähenkilöiden harvinaisuus historiassa: naiset Suomen sisäällissodan eturintamassa (ja sodassa ylipäätään) ja vapaaehtoiset amerikkalaiset sotilaat Euroopan rintamalla WWII:ssa. Naiset ovat yleisesti osallistuneet Suomen sotiin kotirintamalta käsin tai palvelleet rintamalla aseettomissa tehtävissä kuten lääkintälottina tai tähystäjinä, mutta aseellisiin taisteluihin harvemmin. Amerikkalaiset ovat sotahullun kansan maineessa, mutta harvempi jenkki on lähtenyt vapaaehtoisena sotimaan toisen kansakunnan armeijan riveihin, nuo harvat poikkeukset vain vahvistavat tämän säännön.

Sotien historiahan on pitkälti voittajan kirjoittamaa. Tämä pätee paitsi Toiseen Maailmansotaan (ja Ensimmäiseen), myös vuoden 1918 tapahtumiin Suomessa, vaikka viime vuosina on noussut esille paljon uutta ja puolueetonta tutkimustietoa sisällissodan tapahtumista. Alex Kershawen kirja amerikkalaisista lentäjistä, jotka osallistuivat Britannian ilmapuolustukseen 1940 on jälleen yksi voittajien näkökulmasta kirjoitettu teos, mutta ei siksi suinkaan tuomittava. Kershawella on taito kirjoittaa danbrownmaisen mukaansatempaavasti, mutta ei kuitenkaan ylisanoilla tai historiaa väännellen. Kershawen muut sotahistorialliset romaanit ovat nimeltään The Bedford Boys ja The Longest Winter (en tiedä onko kumpaakaan suomennettu, olen lukenut toisen noista englanniksi). Ja jos Suomen sisällissota vähänkään kiinnostaa, Hopun kirjan oheen suosittelen Marko Tikan kirjaa Terrorin aika. Vuoden 1918 rankkoja tapahtumia käsittelevät paikallistasoilla Hopun lisäksi myös Jukka Rislakki ja Olli Korjus kirjoissaan Kauhun aika. Neljä väkivallan kuukautta Jämsässä 1918 (Rislakki) ja Hamina 1918: nimi nimeltä, luoti luodilta (Korjus). Oman maansa ja kansansa menneisyyteen kannattaa jokaisen ihmeessä tutustua. Niin, että jos Helsingin Sanomien syksyn uutuuskirjat-listalta ei löytynyt mitään luettavaa...

~~J.K.~~
Sanojen Anita Konkka muuten on poiminut HS:n uutuuslistalta omat kirjasuosikkinsa. Kiireiselle uutuuksien etsijälle hänen kirjalistalta kenties löytyisi jotain hyvää luettavaa hiukan nopeammin ja helpommin kuin Helsingin Sanomista.

Vaikeasti sulavaa

2009-08-09T18:24:00.003+03:00

Ruoka on syötäväksi - ja nykyään myös puhuttavaksi. Varsinkin naiset jaksavat sitä loputtoman paljon. Joskus tällaisen naisten ruokakeskustelukokemuksen jälkeen olo on ollut kuin buffetpöydän ratsanneella saksalaisturistilla. Mutta jos nyt kuitenkin vielä pala tummaasuklaata ja lasin punaviiniä... jälkiruuaksi?

Persikka-jogurttijuoma on herkullisen virkistävä ja terveellinen kesäjälkkäri. Banaanipirtelönkin voinee luokitella samaan joukkoon. Varsinkin, jos se on valmistettu siihen edelliseen persikka-jogurttijuomaan. Tuunaaminen on nykyän muotia (tosin muuttumassa tiheässä käytössä jo massamuodiksi ja siten epämuodikkaaksi) eikä se rajoitu vain autoihin tai Raamatun kansiin, vaan sitä voi harrastaa jopa keittiössäkin? Toki. Jo muinaiset roomalaiset todennäköisesti hyödynsivät edellisen illan pidoista mahdollisesti ylijäänyttä ruokaa. Persikka-jogurttijuoman tuunaa näppärästi ja vaivattomasti seuraavana päivänä banaanipirtelöksi pilkkomalla joukkoon banaania. Ja sekoitetaan kevyesti. Ja sitten pyöritellään pilliä pirtelölasissa ja koitetaan posket lommolla imaista siihen banaanisiivuja, vai?. Tämä on kai sitä oikean hengitystekniikan opettelua. Ja banaanista olisi kuulemma saanut B-ryhmän vitamiineja ja magnesiumia. Toisaalta terveellisin jälkiruoka on se syömätön jälkiruoka. Tuunatulla persikka-jogurttijuomalla on lähdesuoja, joten en valitettavasti julkisessa blogissa voi kertoa, missä sitä voi (yrittää) juoda. Voitte yrittää tehdä sitä kotona.

Päivä alkaa terveellisesti, kun tankkaa kuituja. Ruisleipäviipaleitten päälle voi siivuttaa vaikka kananmunaa ja sipaista siihen vaikka vielä - - vadelmahilloa. Vadelmahilloa?!! Yksi kappale näitä olisi vielä mennyt poikkeuksena mutta, kun niitä on viisi samanlaista leipää. Hulluja nuo jenkit! Joo-o, KC on saanut kuulla kyllä kommentteja siitä ettei juustoleivän päälle sovi mansikkahillo, mutta vadelmahillo kananmunaleivällä on kyllä ihan heinäsirkka! Jos se on sallittua, niin sitten saa KC:kin sirotella munakkaansa päälle mustikoita huomiotta. Naamat peruslukemille vaan siellä pöydän toisessa päässä!

Muutama leikkelemakkarasiivu parista eri laadusta, keko munakokkelia, pari juustoviipaletta, pari kurkkusiivua ja kuppi kahvia. Siinäpä miehen aamiainen, sanoisit, jos lautasen kanssa samaan pöytään ei istahtaisi nainen. Ruokatietoutensa naistenlehdistä ammentava lady katsahtaa vaistomaisesti salaa omaa aamiaislautastaan ja tuntee olonsa jostain selittämättömästä syystä hämmentyneeksi. Jostain syystä kaurapuuron voisilmä tuntuu tuijottavan myös yhtä kysyvästi takaisin. Eikö aamuisin ole kehotettu herättämään keho hiilihydraateilla, jotta elimistö saisi nopeasti polttoainetta ja itsensä käyntiin? Entäs se yksi hedelmäannos viidestä päivittäisestä? Lasketaanko nuo kolme kurkkuviipaletta siihen yhtä lailla kuin puuron kanssa syöty Golden Delicious? Oikeastaan ei kuitenkaan ole kysymys mistään muusta kuin siitä, että tuon hämmentävän proteiiniaamiaisen on koonnut itselleen nainen. Sitä on naisen vaikea sulattaa.

Tall Ships' Races Baltic in Turku - the Final

2009-07-26T21:49:00.000+03:00

Ships left Turku today. I, like hundrets of others, went out to Ruissalo to watch them leave and to say good bye to them. Farewell! There are just few of my pictures taken today. If you want more, just let me know, I'll be happy to share them with you.

Roald Amundsen

Dar Mlodziezy

Statraad Lehmkuhl

Mir ("Peace")

...and last my favorite of the ships, Sedov.

Tall Ships' Races Baltic in Turku, part Three

2009-07-24T16:22:00.000+03:00

In this post: some moody pics from last night and this morning (before the rain started).

Night falls on the river and ships.

Thalassa from Holland

On the left: Swan of Finland. On the right Alexander von Humboldt, among others.

Tall Ships' Races Baltic in Turku, part Two

2009-07-23T21:47:00.003+03:00

Lord Nelson from England

Christian Radich from Norway

Sedov from Russia and Swan of Finland

Tall Ships' Races Baltic in Turku, part One

2009-07-22T23:30:00.010+03:00

Parking assistance

Men in black'n white

Saisiko olla aamiaista?

2009-07-21T01:15:00.005+03:00

Mansikka-appelsiinismoothie tuoreista mansikoista, tuoreita vihanneksia aamutorilta, vastaleivottua leipää ja lakoilla päällystettyä porkkanakakkua sekä ranskalaista maitokahvia - aamiaiseksi. Nami, nami, kuulostaa hyvältä, eikö vain? Tämän aamiaisen oli kattanut maanantain TS:ssa Anna Lehtonen - kuulemma tavalliseen loma-ajan tyyliinsä, runsastellen ja nautiskellen. Anna ei ole ainoa turkulainen, joka nauttii hyvästä aamiaisesta, mutta hän taitaa olla ainoa turkulainen, joka on kirjoittanut aamiaisnautinnoista kirjan. Aamiainen kuulemma inspiroi häntä erityisesti. Aamiainen - nautiskelijan ateria on taatusti yhtä tuore kuin Annan oma aamiainen, kirja nimittäin ilmestyy vasta tällä viikolla. Teos käsittelee aamiaisen historiaa, valmistamista sekä kaupunkilaisaamiaisia ja tietysti kirjassa on myös Annan aamiaisreseptejä. Kuulostaa kirjalta, jonka jokainen itseään (ja aamiaista) kunnioittava aamiaisnautiskelija hankkii kokoelmiinsa (heti aamiaisen jälkeen).

Aamiainen on päivän tärkein ateria, sitähän meille ovat jo vanhemmat yrittäneet takoa kalloon (vaihtelevalla menestyksellä). Etenkin nuorten keskuudessa aamupalan ohitus tuntuu olevan aina "in", mutta toisaalta aamiaisen nauttiminen on nykyään jossain piireissä myös trendikästä. Sen näkee esimerkiksi suomalaisiinkin kahviloihin rantautuneista aamiaispaketeista (latte/kahvi+croissant+tuoremehu tms.) tai siitä, että sinkut perustavat aamiaispiirejä, jotka kokoontuvat kahvilan pöydän ääreen nauttimaan yhdessä aamiaista.

Aamiainen onkin mielestäni päivän tärkein ateria siinä mielessä, että se määrittää, miten päiväni lähtee käyntiin. Hyvän ja ja mieluisan aamiaisen jälkeen olo on kuin teletapilla tai halinallella, tykkää kaikista ja voisi halata puitakin, huonon aamiaisen jälkeen taas tekee mieli joko vetäytyä maailmasta tai tuhota se. Paras aamiainen lähiaikoina oli Hampurilaisessa kahvilassa, jossa sai mm. banaani-soijamaito-vehnälesesmoothieta. Jos oli marsalkka Mannerheimkin tarkka aamiaisestaan, niin olen minäkin. Minulla ei ole muita rutiineja kuin aamulatte ja senkin rutiinin vaihdan välillä vihreään teehen. Minulle tärkeintä on se, että saan aamiaiseni, ja että se on hyvä. Lähiaamuina haluaisin kokeilla jotain Annan aamiaisen tyyppistä, ainakin se smoothie ja kakku kuulostivat hurjan hyviltä Jos vaikka huomenna aamiaisen jälkeen kävisi kävelemässä kirjakaupassa etsimässä Aamiaista - nautiskelijan ateriaa. Tuoreiden mansikoiden haku (smoothieta varten) torilta ennen aamiaista voi olla kuitenkin liikaa vaadittu. Nyt kuitenkin seuraavaksi nukkumaan, että jaksaa aamulla ylipäätään nousta sängystä. Nähdään aamiaisella!

Tarttuva nauru

2009-07-17T18:28:00.001+03:00

Miten helposti nauru tarttuukaan... (Have fun!)

Otakut Kaapelitehtaalla

2009-07-13T12:46:00.007+03:00

AnimeconVII valtasi viikonloppuna Helsingin Kaapelitehtaan, ja tapahtuma näkyi kaupungin katukuvassa muutenkin, kun otakut cossaajista manganisteihin saapuivat tapahtumaan asianmukaisissa asuissaan. Cosplay siis on harrastus, jossa pukeudutaan anime- manga- peli- tai elokuvahahmoksi, ja manganismilla tarkoitan japanilaiseen sarjakuvaan ihastuneita ihmisiä. Yllätys, yllätys cosplayn juuret ovat Yhdysvaltain scifi-tapahtumissa, vaikka nykymuodossaan se on tullut Suomeenkin Japanista, missä se on verraten suosittua ja josta suurin osa cosplayhahmoista lainataan. Viikonloppuna Kaapelitehtaalla järjestettiin myös scifitapahtuma Finncon2009, mutta cossaajat näyttivät olevan pääosin animeconilaisia. En osaa sanoa peli- tai elokuvaharrastajista, mutta ainakin manganisteista moni harrastaa myös cosplayta. Silti ei voida sanoa että että kaikki cosplayharrastajat olisivat automaattisesti mangan harrastajia muussa kuin materiaalilähdemielessä. On myös huomattava ettei pukeutuminen japanilaisen nuorisokulttuurin mukaan vielä ole cosplayta, vaan cosplayssa tarkoituksena on nimenomaan jäljitellä jotain fiktiivistä hahmoa mahdollisimman hyvin niin puvussa, eleissä kuin ilmeissäkin. Cosplaykisan voittaa kokonaisuudessaan aidoin hahmoesitys. Esimerkiksi tämä "tenniksenpelaaja" ei ollut cosplay asussa, vaan muuten vain Animeconiin menossa. Muiden otakujen tavoin myös KC matkasi paikalle. Hieman pitempi matka Turusta ei haitannut, ja sopi itseasiassa hyvin yhteen tapahtuman tämänvuotisen teeman - Matka - kanssa. Viikonlopun muista menoista johtuen KC pääsi matkustamaan mangamaailmaan vasta sunnuntaiksi.

Mutta tiesittekö, että Finnconin ja Animeconin tiet yhdistyivät jo kymmenen vuotta sitten Turussa? Alkujaan Animecon aloitti oheistapahtuman luonteisena pienen harrastajaryhmän tapauksena Turun yliopiston yhdessä siivessä. Nykyisin Animecon on tuhansien ihmisten tapahtuma!

Sunnuntai-päivän kiinnostavimmat ulkomaalaisvieraat olivat Manga-Messiaan piirtäjä Kozumi Shinozawa eli Kelly-san ja scifipuolella Alaistair Reynolds, jonka kirjoja minun on aina pitänyt ja pitänyt lukea, mutta ei ole koskaan ollut aikaa paneutua (ne ovat sellaista tiiliskiviscifiä). Myönsinkin sen puutteen käydessäni häntä tervehtimässä (kun muut pyysivät nimikirjoitusta). Mr. Reynolds suhtautui asiaan avarakatseisesti, kuten scifikirjailijalta sopii odottaakin. "Oli mukava tavata, nice to met you". Kuvassa olevalta Kelly-sanilta pyysin myös nimikirjoituksen Manga-Messias-pokkariini. Hän tuntui nauttivan saamastaan huomiosta, vaikka varmasti oli antanut jo ehkä sata nimikirjoitusta päivän aikana.

Kozumi kertoi piirtäneensä Manga-Messiasta yli vuoden. Vaikeimmaksi hän koki Jeesuksen kasvojen piirtämisen. ”Muiden raamatunhenkilöiden kuvaaminen oli helpompaa kuin Jeesuksen. Lopulta löysin Jeesuksellekin piirrostyylin, joka tyydytti minua.”

Sunnuntain ohjelman herkkupalat valikoituivat lautaselleni helposti. Paitsi kurkkimassa mangakavierailuja, kiertelin katselemassa (ja hankkimassa) mangataidetta, uutuusjulkaisuja, pukuja, ja mahaan japanilaisia snacksejä. Ennen kaikkea nautin kuitenkin silmänruuasta, jota mm. cosplayn ryhmäkisa tarjosi (lauantaina oli ollut yksilökisa). Cosplay ryhmäkilpailussa kilpaillaan taidoikkaimmasta esityksestä unohtamatta pukuloistoa. Osa cossaajista tekee pukunsa itse, mutta niitä voi myös ostaa valmiina. Hauskempaahan se varmaan on väkertää ja väsätä asunsa itse (tuunailu on nykyään niin kovin muodikastakin), mutta toisaalta valmis pukukaan ei ole oikotie menestykseen cosplaykisassa, jossa puvun ohella esiintyminen ratkaisee. Myös cosplay-deitti oli hauskaa seurattavaa. Show oli vähän niin kuin Napakymppi, mutta kuvitellaan Kari Salmelaisen tilalle joku mangakoista, vaikkapa Hoshino Katsura (veriryhmä O) ja kilpailijoiden tilalle anime- ja mangahahmoja (tunnistaa huomattavan suurista silmistä).

Sunnuntain toinen kirsikankukkanen oli osallistuminen parapara-työpajaan. Parapara on pääasiassa yläkehon ja erityisesti käsien liikkeisiin perustuva tanssi, jossa jalkatyötä ei ole juuri lainkaan. Parapara-kappaleisiin on valmiit, virallisten parapara-klubien lanseeraamat tanssikuviot, joita sitten opetetaan eteenpäin. Sunnuntaisessa työpajassa opeteltiin perusliikkeitä ja yksi helppo kappale. Parapara tuntui tanssimiselta vaikka jaloilla ei juuri liikuttu. Parapara vaatii ennen kaikkea tunnetta, ei niinkään perinteistä tanssitaitoa. Ilman tunnetta parapara on varmasti tylsää (c'moon! liikutellaan vain käsiä musiikin tahdissa) - minulla oli kauhean hauskaa.

Man in the mirror

2009-06-26T20:31:00.001+03:00

Rehellisesti sanoen - - en tiennyt siitä kuin vasta tänään - nimittäin Michael Jacksonin eilisestä kuolemasta. Nyt se on tietystikin kaikkien ihmisten, uutiskanavien ja blogien pääaihe - kuten huomaatte. Jopa Twitter halvaantui Jacksonin kuoleman aiheuttamasta twiit-tulvasta ja Google, tuo maailmanmahtava jättiläinen meni hetkeksi sekaisin. Michael Jacksonin kuolemassa vaikuttaa olleen jotain mysteeristä - vähintäänkin medioiden näkökulmasta katsottuna - ja se tietenkin lisää vettä entisestään hurjana pyörivään uutismyllyyn (onneksi Google on taas tolkuissaan ja Twitterkin kai toimii). Se oliko Jacksonin veressä kuolinhetkellä alkoholia, huumeita, lääkkeitä tai jotain muuta (niin kuin punasoluja vaikkapa) - sekä kaikki muu kuolemaan liittyvät detaljit selviävät vasta viikkojen päästä. Siihen asti kirjoitetaan varmasti monta erilaista versiota siitä, mikä johti Jacksonin yllättävään kuolemaan (elämäntapojen vaikutus kai pitänee hänen kohdallaan sulkea liian helppona vaihtoehtona pois listalta), ja oliko hän yksin kuollessaan, ja muuta mielenkiintoista. Mielenkiintoisia paljastuksia varmaan alkaa "lähipiiristä" tulla jo ensi viikon uutisten täytteiksi. Sillä Jacksonista uskotaan varmaan kaikki mitä vain kehdataan kertoa, niin kummallisen kummallista mikä-mikä-maa-elämää hän vietti.

Musiikintekijänä, taiteilijana ja persoonana Michael Jackson tulee jokatauksessa jäämään historiaan yhtä kuuluisana, ellei jopa kuuluisampana, kuin The Beatles, Elvis Presley, Johnny Cash tai Marilyn Monroe. Olen melko varma siitä, että Michael Jacksonin omalaatuinen persoonallisuus yhdistettyna hänen menestykseensä musiikki- ja showalalla, tekevät hänestä Jeesuksen ja Elviksen jälkeen kolmannen henkilön, jonka uskotaan elävän yhä silti (ainakin Jackson olisi helppo tunnistaa siinäkin tapauksessa).

KC ei koskaan ollut Jacksonin fani ja jotkut hänestä kerrotut oudot huhut saivat melkein kammoksumaan häntä, mutta siitä huolimatta esittäisin vilpittömästi osanottoni Jacksonin läheisille, jos heitä sattuisi asumaan naapurissani. Jacksonin kuolema tuli KC:llekin yllätyksenä. Opettelin joskus tanssimaan hänen Black or White ja Bad biisien tahdissa, ja odotin ihan oikeasti, että Jackson olisi vielä tehnyt niiden veroisen tanssi-popkappaleen. Musiikkilahjakkuuden pois menoa KC suree, ei friikiksi leimatun julkkiksen. Voisimme muistaa hänet mieluumin musiikkinsa kautta kuin särkyneen ja paikkaillun persoonansa. It's no matter if you're black or white.

Tuut, tuut! Kesä!

2009-06-23T12:27:00.001+03:00

Blogin päivittäminen on näin kesäaikaan vähän niin kuin Suomen suvisää, epävakaata ja ennustamatonta: ensin sataa, sitten paistaa, tai päinvastoin. Siinä ehtii suunnitella jo reissua Fäärsaarille, koska siellä olisi ehkä jopa lämpimämpää kuin Suomessa kesä on alkanut. Ja kun sää muuttuu, ei taas haluaisi lähteä täältä yhtään mihinkään - korkeintaan oman rantamökin terassille kuuntelemaan kuikan huutoa, koska kesä tuli sittenkin. Niille, jotka ehtivät jo varata lennot Fäärsaarille, KC toivottaa hyvää matkaa! Mutta kyllä Suomen kesässä paras matkakohde on riippumatto tai rantahiekka, matkakumppanina hyvä kirja. Matkailijalle maistuu aurinkoisilla säillä jäätelö - pannaanko suomalainen tuutti vai ruotsalainen tikkujäätelö? Ja sitten mennään uimaan! Hyvää kesää kaikille lukijoilleni! Uusi meriselitys luvassa taas heinäkuun alussa (satoi tai paistoi).

Depp kannes'

2009-05-24T14:15:00.002+03:00

Sain eilen illalla luettua loppuun elämäkertakirjan lempinäyttelijästäni Johnny Deppistä. Kirja oli hyvä, vaikka olikin kirjaksi huono. Hyvä se oli siinä mielessä, että aiheena oli Johnny Depp *punastus* ja kirjoittaja (Brian J. Robb) oli ollut laiska (tai kiireinen) ja ottanut mukaan paljon suoria ja laajojakin sitaatteja Deppin haastatteluista, joita oli kiva lukea juuri Deppin ilmeikkäiden sanakäänteiden vuoksi. Elokuva-arvosteluista oli lainattu myös turhan pitkiä pätkiä, mistä miinusta, valokuvien runsaudesta sen sijaan ropisi kirjalle muutama pluspiste lisää. Olisin mielelläni lukenut Deppistä hieman syvällisempääkin kamaa kuin mitä Robbin kokoon kursima kirja tarjosi. Deppin lausunnot perhe-elämästä olivat ehkä syvällisintä mihin kirja ylsi. Kokoon kursittu kuvaa mielestäni hyvin kirjaa kokonaisuutena, aineisto tuntui varsin sekalaiselta ja isoin pistoin kokoon ommellulta. Fanin kirjoittamaksi kirjaa ei sentään luule vaikka amatöörimainen kynäote näkyykin tyylissä. Suomenkielistä painosta tahrasivat vielä kirjoitusvirheet, joita oli valitettavan paljon (ja saattoivat syyttä antaa kirjasta huolimattomasti tehdyn vaikutelman). Mutta ulkoasua enemmän vaikutti päähenkilö, joten luin kirjan mielelläni loppuun. Jos tilalla olisi ollut saman kirjoittajan toinen leffastara elämäkerta (Brad Pittista), en välttämättä olisi koskaan lukenut kirjaa loppuun asti (koska Pitt nyt vain ei ole yhtä mielenkiintoinen kuuluisuus kuin Depp eikä yhtä hyvä näyttelijä, vaikka onkin kehittynyt kovasti sitten Interview With The Vampiren, jossa hän oli aika kamalan huono).

Deppistä tuli mieleeni, että Cannesin filmifestivaalit ovat käynnissä paraikaa - Festival de Cannes - ja siellä esitettiin eilen edesmenneen Heat Ledgerin viimeinen elokuva, jossa Johnny Depp on mukana - YLE Viihde siitä.

Downey Jr. on coolein Sherlock Holmes ikinä!

2009-05-19T23:52:00.001+03:00

Oh my goddess! Tuleva Sherlock Holmes -filmatisointi esittelee takuulla Holmesin jota emme ole aikaisemmin tavanneet - emme edes osanneet odottaa tapaavamme. Robert Downey Jr. sopii päärooliin kuin valettu. Myös Juden Lawen esittämästä Watsonista näyttäytyy katsojalle ihan uusia puolia, niin Watson kuin Sherlockin ovat karistaneet kirjaston pölyt harteiltaan ja antavat palaa! KC jää kärsimättömänä ja uteliaana odottamaan tämän elokuvan Suomen ensi-iltaa. (Tulisi jo!)

Iron Sky myös tietokonepeliksi

2009-05-18T23:30:00.001+03:00

Muistatteko seilaajat vielä kuunatseista kertovan elokuvan teaserin, josta postasin maaliskuussa? Nyt suomalainen elokuvaproduktio Iron Sky on saanut rinnakkaisprojektikseen tietokonepelin. Kuulostaa kiinnostavalta! Suorastaan mahtavalta! Pääsee taistelemaan avaruudesta tulevia natseja vastaan (hih), onhan tässä jo WWII peleissä tavallisia maatiaisnatseja mätettykin jo kyllästymiseen saakka. Pelillä on tietääkseni eri tiimi kuin elokuvalla, mutta tuotanto aloitetaan samaan aikaan elokuvan esituotannon kanssa ensi kesänä. Tietokonepelistä on itseasiassa suunniteltu hyvin läheistä sisarusta Iron Sky -elokuvalle. Sanoisin että Iron Sky -peli ja -elokuva ovat kuin erimunaiset kaksoset. It-viikon mukaan peli julkaistaan arviolta vuoden 2011 alussa, ennen elokuvan ensi-iltaa. Tämä tarkoittaa siis sitä, että alunperin 2010 ensi-iltaan suunniteltu elokuvan julkaisu siirtyy, sillä peliä on ajateltu prologiksi Kuussa asuvista natseista kertovalle komedia-scifielokuvalle ja ne yhdessä muodostaisivat tapahtumien taustoista ja tarinan yhden kokonaisuuden. Aika huikeat on suunnitelmat (ja venyvät aikataulut), mutta jos niiden toteutus menee nappiin, niin kunnian kentät ovat Rautataivaan alla avoinna. Jos nimittäin pelin skriptauksessa ja ohjelmoinnissa tehdään huolellista jälkeä, niin Iron Sky:lla on huikea tilaisuus valloittaa geimereiden suosio, varsinkin niiden, jotka harrastavat tosiaikanaksuja tai vastaavia, luulisi heihin erityisesti kolahtavan tämän idean. 3D:nä peli saattaa tosin mennä vain konsolillekin. Jokatapauksessa idea on mielestäni hyvä, tehdä peli ja elokuva, eikä peliä elokuvasta. Tässä järjestyksessä mielenkiintoa ja uutuuden viehätystä säilyy molempiin, ja jos peli osoittautuu toimivaksi ja fiksuksi, niin se on ehkä parasta mainosta itse elokuvalle.

Vähän rautalankaa vielä...

It-viikon Iron Sky -peliuutiseen tästä.
Lisää Iron Sky aiheisia videoita YouTubessa: Signal E01 part1/2 (ohjaaja Timo Vuorensolan haastattelu) ja E01 part2/2 (tuottaja Samuli Torssosen haastattelu) sekä E03 (jossa "paljastetaan" pääosan esittäjä, Julia Dietze) etc.
Elokuvan kotisivut: Iron Sky homepage (katso motion poster ennen kuin siirryt vars. sivulle, sillä se on kaunis kuin avaruuskarkki)

Tytöt rockaa stydimmin

2009-05-16T00:21:00.007+03:00

Punaisen langan tytöt moshasivat tyylillä ja tunteella eileniltaisella keikallaan Turussa (kuvat: KC). Bändiin voi tutustua lähemmin MySpacessa (KC suosittelee myös levykauppaa).

Piirsin lehmän

2009-05-15T17:30:00.000+03:00

Luin aamun Turun Sanomista uutisen Intian Delhin kaduilla asuvista lehmistä, joita rankkurit nyt jahtaavat (lehmät ovat silti Intiassa edelleen pyhiä eläimiä). Sekö tai jokin muu innoitti KC:n piirtämään aamukahvin lomassa lehmää, mutta tällainen piirros syntyi ja se sai nimekseen "Muu/Another Zorro".

Näillä kirjoilla kesään?

2009-05-07T16:24:00.001+03:00

Selailin eilen illalla aikani kuluksi Ilta-Sanomia, eipä siinä paljon aikaa saanut kulumaan, mutta sain sentään siemenen postaukseen. IS oli kysynyt Kirjan ja ruusun päivänä kolmelta kirjailijalta kirjavinkkiä kesään. Ulla-Maija Paavilainen ei sentään kehdannut suositella omaa vastajulkaistua uutuusromaaniaan, vaan nimesi kirjan joka on roikkunut myös KC:n luettavien kirjojen listalla: Richard Yatesin elokuvanakin tuttu Revolutionary Road. Merkit viittaisivat nyt kovasti siihen, että minun olisi viimeinkin luettava se kirja. Toinen konsultoitu kirjailija oli Anna-Leena Härkönen, joka palkittiin Kirjan ja ruusun päivänä Nuortenkirjapöllöllä 18-vuotiaana kirjoittamastaan Häräntappoaseesta. Minäkin olen sen nuorena koululaisena joutunut (tai päässyt) lukemaan. Sen pohjalta, ette ikinä arvaa mitä kirjaa hän suositteli - Timo Hännikäisen Ilman-teosta, kyllä. Härkösestä(kin) se on hauska ja provosoiva. KC on ehdottomasti samaa mieltä ja on huomannut kirjan provokatiivisuuden eritoten tyttökavereistaan, jotka ovat siihen tutustuneet. Tapio Liinoja edusti IS:n laajassa otoksessa miessukupuolta. Hänen suosituksensa kesälukemiseksi oli Ernest Hemingwayn klassikko Vanhus ja meri. Liinoja lukee sitä kuulemma tänä kesänä toisen kerran. KC on lukenut kalahullun vanhuksen seikkailun, muttei aio ottaa sitä uusintalukuun kesällä, vaikka Hemingwayn teoksista muuten pitääkin.

Kesällä sopivaa lukemista riippumatossa, rannalla tai mökillä ovat dekkarit. Jos Stig Larsson vielä eläisi, hänen Millennium-sarjansa neljäs tai viides osa olisi varmasti minulla luvussa kesällä. Ruotsalainen dekkarikirjailijahan näet suunnitteli sarjastaan peräti kymmenosaista, mutta yllättävä kuolema puuttui peliin (sydänkohtaus 50-vuotiaana). Vaikka olisin todennäköisesti lukenutkin Millennium-sarjaa lisää, jos se olisi jatkunut, ihmettelen silti, miten se olisi voinut säilyttää mielenkiintonsa ja uudistua vielä seitsemän kirjan verran (kolmessakin oli jo havaittavissa jämähtämistä). Luulen, ettei Larssonin dekkareista olisi tullut sellaista hittiä kuin ne ovat, jos niitä olisi kirjoitettu enemmän.

Jos ruotsalaisia dekkareita kaipaa luettavakseen, kehtaan suositella ainakin kolmea: Henning Mankellin Wallandereja ja Anna Janssonin Maria Wernejä, sekä Åsa Larssonin Rebecka Martinssoneja. Neljäs menestynyt ruotsalaisdekkaristi, joka ansainnee maininnan on Liza Marklund. Hän myy hyvin myös meillä Suomessa, mutta minä en hänen kirjoihinsa ole vielä tutustunut. Yleensä minulla nimittäin on lukulistallani tilaa vain kahdelle, kolmelle dekkaristille kerrallaan, ja tällä hetkellä sen tilan täyttävät Massey, Jansson ja Larsson, S. Tosin mainitut Larssonit olen lukenut jo (elokuva näkemättä enää), ja Masseyhin olen viime aikoina hieman pettynyt (koska japanilaisdekkarin tapahtumat ovat siirtyneet Japanista Jenkkilään, liian pitkäksi aikaa/kenties pysyvästikin), joten Marklundille saattaisi löytyä tilaa kesäksi. Tilaa dekkareille on oikeastaan enemmänkin, kun vielä huomioidaan, että jätin kesken junassa aloittamani Virpi Hämeen-Anttilan "ihmissuhdedekkarin" Kolmastoista lapsi (en ole palannut siihen junasta noustuani).

100- kiihdytystä kunniaan?

2009-04-28T16:29:00.011+03:00

Obaman aikainen Amerikka (tai sitten vain Obama) kiinnostaa eurooppalaista mediaa niin paljon, että presidentin ”satasesta” on tänään ollut uutisointia monessa mediakanavassa (oliko Bushien aikana, oliko?). Esimerkiksi KC:n painettu uutislähde Turun Sanomat omisti ”Obaman sataselle” lähes kokonaisen sivun, netissä samaa reportaasia toistivat HS.fi, Iltalehti.fi, Kaleva.plus, ja varmasti moni, moni muu lehti – ja blogi. Perus-layout sisälsi iskevän otsikon, kuten: ”Obaman sata päivää vallassa – liian aikaista arvosanoille” (Iltalehti.fi) tai turkulaisittain hieman pidemmästi ja optimistisemmasta kulmasta: ”Obaman sata vallan päivää lisännyt toiveikkuutta USA:ssa” (TS). Itse uutisteksti oli tyypillisesti tiivistelmää B. Obaman uroteoista, monet uutiskanavat olivat käyttäneet samaa virstanpylväslistaa. Minua kiinnosti maailmanhistoria toisaalla noina samoina päivinä, se mitä oli tapahtunut ennen Obaman presidenttiyttä. Syvennyin siis hetkeksi selailemaan historian kalenterilehtiä, kaipasin vähän suhteellisuutta tähän satasensuoralle ikään kuin. Alle olen listannut rinnan Obama-presidentin teot ja tapahtumia maailmanhistoriasta sitä ennen.

Obaman sata presidenttipäivää 2009 / samanpäiväisiä maailmanhistorian tapahtumia:

20.1. B.O. vannoo virkavalansa / 1937, Franklin Delano Roosevelt vannoi toisen presidentinkautensa virkavalan
22.1. Guantanamon vankileiri määrätään suljettavaksi vuoden kuluessa / 1941, Brittiläis-australialaiset joukot valtasivat Libyan Tobrukin, ja kymmeniä tuhansia italialaisia miehittäjiä joutui vangiksi
23.1. Kumottiin kielto ulkomailla abortteja puoltavien ryhmien rahoituksesta / 1957, maailman ensimmäinen frisbee valmistettiin
6.2. O.B. esittelee talousneuvostonsa / 1911, tuleva USA:n presidentti Ronald Reagan syntyi Illinoisin Tampicossa
17.2. O.B. allekirjoittaa noin 800 miljardin US dollarin elvytyspaketin / 1915, Zeppelin L-4 syöksyi mereen lähellä Tanskan rannikkoa, 15 miehestä 11 pelastui
24.2. O.B:n ensimmäinen linjapuhe kongressille, Irak-joukkojen vähentäminen julki / 1786 Wilhelm Karl Grimm, nuorempi Grimmin kirjailijaveljeksistä syntyi Saksan Hanaussa
26.2. O.B. julkistaa budjettinsa raamit / 1993, New Yorkin WTC:n parkkihallissa räjähti pommi, minkä seurauksena 6 ihmistä kuoli, 1000 loukkaantui ja kaksoistornit evakuoitiin
9.3. Kantasolututkimuksen rahoituskielto kumotaan / 1959, Barbie-nukke debytoi julkisuudessa
30.3. Vaikeuksissa olevan Amerikan autoteollisuuden rahoitusehdot julki / Preston Tucker julkistaa uuden Tucker-nimisen automallinsa
31.3. O.B. aloittaa presidenttikautensa ensimmäisen Euroopan matkan, / 1889, Eiffel-torni avataan Pariisissa
7.4. O.B. palaa Euroopan kiertueeltaan / 1939, Italia hyökkää Albaniaan
13.4. Osa pakotteista Kuubaa vastaan kumotaan / 1918, saksalaiset valtaavat Helsingin punaisilta Suomen sisällissodassa
17.4. Amerikan maiden kokous alkaa, O.B. tapaa kokouksessa myös Venezuelan sosialistisen presidentin Hugo Chavezin / 1970 Apollo 13 palaa Maahan, astronautit tapaavat jälleen perheensä
19.4. Em. Kokous päättyy / 1775, Amerikan vallankumous alkaa

Tahaton assosiaatio... (kuvan lähde: wikimedia)

Kolme kuvaa keväästä

2009-04-25T22:01:00.009+03:00

Tänään monessa paikkaa eteläistä ja läntistä Suomenmaata rikottiin kevään lämpötilaennätyksiä. Aurinkoinen ja lämmin oli lauantaipäivä myös minun kokemukseni mukaan. Kävinkin monen muun turkulaisen tavoin kevätpäivän kävelyllä jokivarressa.Väenpaljous joen varrella ja terasseilla, sekä luukkunsa avanneet jäätelökioskit tarkoittavat sitä, että kevät on tullut Turkuun.

Monia muitakin merkkejä keväästä tosin kulkiessaan löytää, kun pitää silmänsä aurinkolasien takana avoinna. Aurinkoisen päivän pistoksessa postaan illan päälle muutaman aiemmin nappaamani valokuvan kevään merkeistä (tänään bongasin kaupungilta myös shortsit, mutta niitä en kuvannut). Pajunkissat on kuvattu Rymättylässä (viikolla 16) muut kaksi Turussa tällä viikolla (klikkaa kuvaa niin saat sen suuremmaksi). Tänään muuten huutokaupattiin Saksassa kaksi Hitlerin maalaamina pidettyä taulua. Uuden omistajan nimeä ei ole kerrottu julkisuuteen. Huutokauppauutiseen (msn eng.) (jos saman sivun laidassa yhä on videokurkkaus Twilight -saagan jatko-osaan New Moon, tsekkaa ihmeessä!)

Rockia kovissa kansissa

2009-04-22T20:55:00.005+03:00

"Sain ensimmäisen kosketukseni Hanoi Rocksiin vuonna 1984. Olin silloin 10-vuotias, ja laitoin huoneeni seinälle bändijulisteen, jossa keskimmäisenä poseerasi nätti tyttö", Ari Väntänen muistelee alkusanoissaan vastakkoin ilmestyneessä kovakantisessa Hanoi Rocks. All Those Wasted Years (Like 2009).KC tutustui Hanoi Rocksiin suunnilleen samanikäisenä, mutta myöhemmin kuin Ari. Paitsi jos lasketaan hipaisuksi se, että on lapsena käynyt useasti Andy McCoyn kotipaikkakunnalla ja nähnyt Andyn muutaman kerran. Oikean Lähikosketuksen Hanoi Rocksiin KC sai oikeastaan vasta tänään.

Tänään iltapäivällä tuo "nätti tyttö" Michael Monroe heitti pienen myynninedistämiskeikan kotikaupunkinsa Turun Pienessä Kirjapuodissa ja jakoi sinne saapuneelle pienelle ihailijajoukolleen omistuskirjoitusta kirjaansa. (KC luonnollisesti oli paikalla myös - kännykkäkameroineen, jolla kuvat tässä jutussa on otettu). Tarkkaanottaen Hanoi Rocks -kirjan kirjoittaja on Ari Väntänen, joka oli myös paikalla antamassa nimikirjoituksia. Mutta ilman bändin keulahahmon avomielistä apua kirjasta olisi tullut varmaan täysin erilainen, Väntänen sanoi haastattelussa (todennäköisesti yksi "tavallisista" rock-kirjoista). Nyt Michaelin aktiivinen panos (ja Andyn passiivisempi) ovat toivottavasti vaikuttaneet positiivisesti niin, että meillä on nyt luettavana hieman erilainen rockbändin muistelmateos, bändikirja joka on enemmän kuin pelkkä fanituote, kirja joka avautuu niillekin lukijoille, jotka eivät Hanoi Rocksia fanittaneet 80-luvulla (koska olivat liian pieniä tai jostain muusta syystä). Hanoi Rocks toki kartoitti turmion joka kolkan, kuten Väntänen toteaa, mutta lukijana toivon ettei tämä kirja kerro pelkästään tuosta pinnasta, vaan päästää lukijan niin sanoakseni Hanoi Rocksin jäsenten nahkarotsien ja meikkien pintaa syvemmälle, ihon alle, käsiksi siihen unelmaan ja intohimoon, joka Monroella ja McCoylla oli visioidessaan Hanoi Rocksia.

Ajallisesti kirja keskittyy Hanoi Rocksin vuosiin 1979-1985, jolloin bändillä meni kuin vuoristorataa. Kirja sisältää myös - bändikirjagenren mukaisesti - valokuvamateriaalia. Kuvista enin osa taitaa olla lehdistökuvia, mutta Michael kertoi kaivaneensa siihen kuvia myös omista albumeistaan. Michael esiintyi kuin ylpeä isä kertoessaan kirjasta ja se kuva jäi, että hän on osallistunut paljon kirjan materiaalin (haastattelujen, valokuvien, ym.) kokoamiseen ja toimittamiseen (hän myllytti Väntäsen kanssa kirjaa kovastikin ennen painoon menoa, kertoi itse kirjoittaja). Kirjan nimeä vain hiukan kummastelen: All Those Wasted Years - mielestäni Hanoi Rocksin vuodet eivät olleet hukattuja, bändi on yksi harvoja maailmanmaineeseen nousseita suomalaisia rockyhtyeitä ja vielä harvempia, jotka ovat onnistuneet tekemään come backin, joka ei flopannut. Kolmatta tulemista Hanoi Rock fanien ei kannata odottaa, sillä H.R. on mennyttä elämää ja Michael kertoi keskittyvänsä nyt musiikintekoon uuden bändinsä kanssa. Soololevykin on Michael Monroelta luvassa lähitulevaisuudessa. Lopuksi Michael vielä antoi muutaman omakohtaisen neuvon, miten pysyä hyvässä kondiksessa (niin kuin hän itse): älä dokaa ("sillä kukaan ei halua katsella kaljamahaista rokkaria"), älä käytä muitakaan huumeita, voimistele päivittäin. Lisäisin vielä tähän erään toisen rockstaran sanoin: "Let love rule" (Lenny Kravitz).

Ruokaterveisiä Turun saaristolaismarkkinoilta

2009-04-20T22:56:00.007+03:00

Turussa järjestettiin viime viikonloppuna jälleen vuotuiset saaristolaismarkkinat. Tänä vuonna osallistumiseni siihen oli hyvin, hyvin pikainen, viimeisenä markkinapäivänä noin 20 minuuttia (sisältää markkina-alueen läpikävelemisen, muutaman maistiaisen ja ruokailun). Ensinnäkin olin koko viikonlopun poissa kaupungista, ja sunnuntaina palattuani sää oli niin hyinen, vaikkakin kaunis, ettei houkutellut pitkään ulkoiluun jokivarressa, jossa kojujen rivistöistä huolimatta tuuli oli markkinavierasta vastaan. Ohitin jälleen pölypussi- ja saippuakauppiaat nopeammin kuin imuria pakeneva villakoira konsanaan. Samoilta paikoilta kuin viimekin vuonna löytyivät lakritsimiehet, neulamuikkujen myyjät, kotisinapin maistattajat, valkosipulikauppiaat, muurikkalettukivet, ja se teltta, josta seuralaiseni kanssa ostimme kuvan kalalautasen jaettavaksi.

Olisi ollut myös kermaista lohisoppaa, aurajuustolohta tai voissapaistettuja silakkapihvejä, mutta tämä "rekkamiesannos" vaikutti meistä toisesta (maksavasta) parhaimmalta vaihtoehdolta. Ja olihan siinä hyvää pöperöä: paistettu lohimedaljonki, neulamuikkuja, maustettuja lohkopottuja (sopivan rapsakoita, ei mitään löysiä mäkkäriranskisvetelyksiä) ja salaattia (juuri ja juuri sen verran, että sen voi mainita). Se oli 10 euron annos markkinapikaruokaa, mutta voitti hampurilaispikaruuan kilpailussa monella evänmitalla, joten oli kai hintansa ansainnut (kahdelle jaettuna hintaa tuli samanverran suunnilleen kuin hampurilaisaterialle). Esteettisyydessä tämä kalalautanen häviää kyllä aika monelle näkemälleni ruokalautaselle, mutta "se on pöperöä, väliäkö sillä miltä se näyttää", sanoi toinen syöjistä. Olen eri mieltä. Kyllä ateriasta jää kylläisempi olo, jos on saanut nauttia ruuasta silmilläänkin. Verratkaa vaikka puheena ollutta kalalautasta johonkin viimeksi ravintolassa saamaanne kerrassaan taiteelliseen ruoka-asetelmaan, jonka nähdessään huokaisee "ooh" ja "nam" vaikkei ole vielä maistanutkaan. Kumman ääreltä lähtee tyytyväisempänä? Ja kumpaan saa myös haarukan ja veitsen?

Lapsen kanssa junaan...

2009-04-16T11:11:00.004+03:00

Skannaan vanhempieni kirjahyllyä katseellani, palauttaessani sinne muutamaa luetuksi saatua lainakirjaa. Kavutessani alas tikkailta, kädessäni on pokkaripainos Virpi Hämeen-Anttilan Kolmannestatoista lapsesta (2005). Oikeastaan kovin odottamaton valinta, sillä viimeisin lukemani Hämeen-Anttilan kirja, Sokkopeli (2007) jätti minut haaleaksi (vaikka annoinkin kirjalle "hyvän" arvosanan). Ei Kolmannantoista lapsenkaan takansi vielä imaisuut lukemaan, vaikka se lupaakin trillerimäisellä imulla kirjoitettua tarinaa salaisuuksista, rakkaudesta ja rakkauden kaipuusta. Toivon, ettei kirja olisi jännityskirja, sillä Sokkopeli ei vakuuttanut minua siitä, että ko. genre olisi Hämeen-Anttilan alaa. Mielestäni hän on onnistunut parhaiten ihmissuhdekirjoissaan, kuten Suden vuodessa (joka nähtiin meillä onnistuneena elokuvasovituksena valkokaankaallakin). Ehkä alitajuntani ohjasi kättäni kirjahyllyn luona, katsoinhan tässä äskettäin Suden vuosi -elokuvan uusintana televiosta. Ehkä kirjavalintaani vaikutti myös mouruava dekkarinnälkäni. En ole aikoihin lukenut dekkaria, enkä ainakaan hyvää dekkaria. Vaikka tarjolla kyllä olisi vaihtoehtoja Christien uusintapainoksista alkaen. Yhdeltä suosikkidekkaristeistanikin, Sujata Masseylta, on ilmestynyt uusi Rei Shimura -kirja, ja se on suomennettunakin jo saatavilla, mutta - - - Rei Shimuran seikkailut on viety pois Japanista ja uusimmassa osassa hän seikkailee Hawaiilla - - - minä tunnen vieraantuneeni tästä Rei Shimusta. Japanilaisen dekkarirakastettuni aiheuttamaa pettymystäkö pakenen Kolmannentoista lapsen kanssa? Katsotaan miten pakomatka lähtee eteenpäin, ensimmäisen luvun (kokonaista neljä sivua) jälkeen tuntuu vielä siltä, että voisin jatkaa eteenpäin, ainakin nyt Turkuun saakka (kirja on junalukemiseksi, kun tänään kohta lähden).

Getsemanen puutarhassa

2009-04-09T16:38:00.001+03:00

Kiirastorstaina (eli tänään) muistellaan Jeesuksen kärsimystien alkamista, Getsemanessa, Jerusalemissa. Tätä päivää vietetään kristillisissä kirkoissa myös Jeesuksen viimeisen aterian muistopäivänä. Silloin Jeesus nimittäin asetti ehtoollisen, ja nautittuaan aterian 12 opetuslapsensa kanssa vetäytyi Getsemaneen (puutarha Öljymäen rinteellä Kidronin laaksossa temppelialuetta vastapäätä) rukoilemaann.

Nykyisin Getsemanen paikalla on fransiskaanien omistama puutarha, ja puutarhassa muistokivi, johon on kaiverrettuna (englanniksi) Jeesuksen rukous: "Isä, jos se on mahdollista, niin menköön tämä malja minun ohitseni. Mutta ei niin kuin minä tahdon, vaan niin kuin sinä." Löysin sattumalta hakiessani "Getsemanea" viereisen kuvan tuosta yksinkertaisuudessaan kauniista muistopaadesta. Ja jotta ekumeenikot eivät jäisi vaille töitä, on ortodoksien Getsemane kuulemma hiukan eripaikalla, ylempänä samalla rinteellä. Ihan sama minusta kumpi on oikea, alkuperäinen Getsemanen paikka, vai onko kumpikaan, sillä Getsemanen kohdalla paikan fyysistä sijaintia tärkeämpää on siellä tapahtunut toiminta - Jeesuksen rukous (hän olisi voinut rukoilla samoin missä tahansa muuallakin).

Kuva alkuperäisessä kontekstissaan:
http://www.traveljournals.net/pictures/126679.html

Ohjaajan tuoli vapaana

2009-04-08T20:13:00.002+03:00

Gore Verbinski ei jatka Pirates of the Caribbean leffojen ohjaamista, joten ohjaajan tuli on vapaa! Jos joku teistä seilaajista haluaa ohjata Pirates sarjan neljännen, kannattaa pistää hakemus Disneylle kiireesti postiin, haku on käynnistynyt! Ajatelkaa, pääsisi ohjaamaan Johnny Deppiä!!!! Uusi ohjaaja on siis haussa...

Rakkauslukemistoa

2009-04-06T22:40:00.004+03:00

Kalleimpani! Sinä olet kaunis kuin Tirsan palatsin, ihana kuin Jerusalem, pelottava kuin sotajoukon viirit! (Laul.6:4)

Kuvan kortin valkea nalle tuskin siteeraa Vanhan testamentin Laulujen laulun runoa, rakkaalleen (Dorogaja) jotain jutteleekin.Osaako joku seilaaja täällä jääkarhuvenäjää?

Kevättä on aina pidetty rakkauden vuodenaikana, joten listasin muutamia kirjoja aiheesta, joita lukemalla sopivan tunnelman tavoittaminen on helpompaa.

Alberoni, Francesco: Rakastuminen
Kast, Bas: Rakkauden selitys
Tabermann, Tommy: Rakkauskirja
Tontti, Jarkko et al (toim.): Miehen rakkaus
Hatara, Viia (toim.): Studia Generalia: Rakkauden evoluutio
Kaasila, Marjatta: Mie sen kans vehtaan
Shakespeare, William: Romeo ja Julia

Jos on enemmän asiakirjallisuuden kannattaja tai haluaa tutkiskella rakkautta enemmän tiedollisesta näkökulmasta käsin kannattaa kenties valita listalta esimerkiksi Studia Generalian julkaisu parin vuoden takaa Rakkauden evoluutio (siellä oli muutama varsin mielenkiintoinen ja pätevä kirjoitus aiheesta). Kaksi viimeistä nimikettä ovat kuitenkin omia henkilökohtaisia suosikkejani, myös Tabermannin Rakkauskirja on mielestäni sangen hyvä, vaikka herra onkin parhaimmillaan runoillessaan. Voisin valita omaksi tunnelmanluojakseni Alberonia tai Kastia, koska kumpikin ovat olleet luettavien kirjojen listallani jo muutaman kevään verran, ilman että olisin niitä edes aloittanut.